Apaattinen ja kiukkuinen äiti

[Apatia]

Minulla on puolitoistavuotias poika. Hän on iloinen, mutta hirmu temperamenttinen, pahiten minulle. Pahin ongelma olen kuitenkin minä itse. Olen väsynyt, koko ajan takakireä, pelokas ja surullinen. Jaksan toisina päivinä paremmin, mutta kun poika oikein kiukkuaa, minultakin katkeaa pinna.

Tänään huusin pojalle suoraa huutoa, mikä oli kamala kokemus. Itkettiin kumpikin. Olen huutanut ennenkin, kun poika kiukuttelee. Ennen lasta olin tosi pitkäpinnainen, lempeä ja kiltti. Kukaan ei ikinä uskoisi millainen voin olla. En tunne enää itse itseäni, pelkään muutosta joka minussa on äitiyden myötä tapahtunut.

Pojalla oli paha koliikki ja hän on elämänsä ollut todella vaativa. Hän ei suostu koskaan nukahtamaan yksin, heräilee yhä öisin, saattaa saada raivarin mistä tahansa asiasta. Hänen täytyy valveilla ollessa olla koko ajan liikkeellä. Hän kiipeilee, juoksee ja turhautuu jos ei alituiseen ole virikkeitä.

Olen jo nyt kasvatuksellisissa pulmissa pojan kanssa. Jos hän ei saa tahtoaan läpi, hän alkaa karjua ja huutaa. Olen itse yliherkkä äänille ja juuri meteli saa pinnan katkeamaan. Myös se voimattomuus, jota tunnen, saa minut menettämään hermoni. En siis osaa kasvattaa lastani.

Jätin soittopyynnön neuvolapsykologille, jotta asiaan saisi edes jotakin ammatillista näkökulmaa. Tuntuu vaan niin pahalta tämä kaikki.

Olen päivät yksin pojan kanssa, kerran viikossa käymme perhekerhossa. Kerho on henkireikä, mutta ainoa koko viikolla. Iltaisin mies hoitaa poikaa paljon, koska olen niin väsähtänyt.

Ehkä haluaisin vertaiskokemuksia tai jotain...Syyllistämistä pelkään sillä olen itse syyllistänyt itseni jo maailman huonoimmaksi äidiksi. Sellainen taidan olla.

 

[tässä jotain]

Hyvä että olet osannut hakea apua. Nuo tuntemukset/kokemukset ovat varmasi lähes jokaisen äidin arkipäivää ainakin jollakin tasolla joten sinun ei tarviste mielestäni tuntea maailman suurinta syyllisyyttä. Samassa veneessä ollaan. itseäni pidetään myös todella rauhallisena ihmisenä, järkähtämättömänä...mutta esikoisen syntymän jälkeen huomaan itsessäni niitä kamalia piirteitä mitä en koskaan tiedostanut omaavani. Eli juuri väsyneenä otetaan esikoisen kanssa yhteen (nyt 3v), joskus menee siihen huutoon asti ja löydän itseni pyytelemästä lapseltani anteeksi. Siinä kaikki kasvatukselliset periaatteet. Mutta toisaalta pidän positiivisena sitä että SInä ja minä tiedostamme nämä ongelmamme, on myös niitä äitejä jotka pitävät moista käyttäytymistä täysin normaalina ja oikeana ja voi vain kuvitella mitä siitä sitten seuraa. Itse olen koettanut nyt esikoisen kasvattamisen sijaan kasvattaa itseäni hillitsemään itseni ja kumma kyllä elämä pienen uhmaikäisen kanssa on alkanut sujua. Kun vaan jaksais.

 

[Apatia]

Kiitos "Tässä jotain" sinulle ihanasta vastauksesta. Minua helpotti kuulla, että ongelman tiedostaminen on jo hyvä asia. Minä en haluaisi olla äiti joka huutaa. En ymmärrä itseäni ja käyttäytymistäni alkuunkaan.

Olen jotenkin tosi väsynyt. Pojan temperamentti syö voimia, ylipäätään se kun aina pitää jaksaa ja venyä, sysätä oman tarpeet taka-alalle ja sitten mikään ei riitä. Palautteena on vain itkua ja kiukkua. Poika on paljon läheisempi isänsä kanssa, varmaan siksi kun olen itse tämmöinen hermoraunio.

Minun on pitänyt kasvaa äitinä niin eri suuntaan joka oikeasti olen. Olin ennen unelmoija, boheemi ja hajamielinen epäkäytännöllinen pilvilinnoissa eläjä. Yhtäkkiä minun pitää olla superkäytännöllinen, aina läsnä, aina valmiina ja aina rauhallinen.

Ehkä kipuilen yhä tätä valtavaa elämänmuutosta, olen kai niitä ihmisiä, jotka kasvavat hitaasti äidiksi. Hieno huomio oli myös tuo, että itseä olisi parempi kasvattaa toisinaan kuin lasta. Se on vain niin kamalan vaikeaa. En voi ymmärtää miksi äitiys laukaisi minussa tämän valtavan määrän kiukkua ja raivoa. Se on ihan luonnonvastaista.

 

[Satunnainen raivoaja]

Niitä äitejä on varmaan olemassa vähän, jotka eivät ikinä menetä malttiaan ja huuda lapsilleen. Niin on käynyt mullekin muutaman kerran ja siitä tulee kyllä tosi paha mieli. On tosiaan löytänyt itsestään uuden ei-niin-kivan puolen Yleensä olen maltillinen enkä mikään hullu huutaja..

Mutta täydellinen en ole ja tunnustin, että kahden pienen lapsen kanssa kotonaolo on liian rankkaa minulle kun toinen vielä valvottaa yöt. Unenpuute tekee mut ihan hermoheikoksi ja pinna menee nopeammin kuin normaalisti. Laitettiin isosisko osa-aikahoitoon, jotta voin vain keskittyä vauvaan ja ottaa päivisin nokoset tarvittaessa ja levätä.

Joku voi kritisoida hoitoon laittamista, mutta mieluummin olen sen verran hyvällä tuulella lapsen kanssa sen verran kun olen sen kanssa kuin että olisin sen kanssa koko ajan ja pinna kireällä.

 

[Valoa]

Auttaisiko töihin paluu (tai opiskelemaan) sinua? Saisit omaa aikaa, poika seuraa hoidossa muista samanikäisistä? Hän varmaan kaipaa jo enemmän virikkeitä ja seuraa, ja turhautuu ja villitsee kotona. Siinä menee hermot itselläkin, tiedän kokemuskesta. Itse olen samanikäisen (pojan) äiti, ja tajusin että mun pitää nyt alkaa työnhakuun ja päästää "napanuoraa irti", viedä lapsi hoitoon. Tekee varmasti hyvää molemmille, sitten osaa enemmän nauttia niistä illoista ja yhteisistä vapaista viikonlopuista! Tsemppiä sinullekin!!!

 

[möömöö]

ja onko se huutaminen niin kauhea asia... totta kai olisi tosi ihana jos pystyisi vain olemaan rauhallinen ja selittää asiat satoja kertoja mutta tosi kuin vesi, me äidit ollaan myös vain ihmisiä. mä en tunne tuttavapiiristäni yhtään sellaista äitiä joka ei jossain vaiheessa olisi lapsilleen huutanut. ennemmin mäkin huudan kuin se että menen lyömään... mä olen huomannut myös itsessäni sen piirteen mitä ei ennen lapsia ole ollut että pinna saattaa toisinaan palaa tosi nopeasti ja huuto on valmis. vaikka on moni sanonut että mulla on tosi pitkä pinna... mutta ei todellakaan aina pidä paikkaansa.
ja se on tosi hyvä juttu että jos itsestään tuntuu että huutaminen alkaa karata käsistä niin menee juttusille jonkin asiantuntijan kanssa. toisaalta sekin että jos vain suinkin ap saisi silloin tällöin "omaa aikaa", siis muulloinkin kun on jo ihan puhki, niin voisi auttaa. töitä, harrastuksia tms.
voimia ja jaksamista =)

 

[pipipää]

Ehdottomasti hatun nosto ap:lle kun olet apua hakenut!!Siis se että tiedostat ongelmasi ja haet apua on jo suuri askel.
Tiedän tunteen kun omat voimat ei riitä.Sama tilanne oli ja on meilläkin.Hain apua ja sainkin sitä.Ei pienten lasten kanssa aina helppoa ole.On hyviä ja huonoja hetkiä.Jotkut lapset on vaan niin vaativia.Vie kaikki mehut ihmisestä öisin ja päivisin.Vuosien univelka tekee tehtävänsä.Ei kaikkea tarvitse jaksaa yksin.
Joku olikin kirjoittanut että esikoisen hoitoon viemistä kritisoitiin tai pelkäsi kritisointia.Niin minun mielestäni se on hienoa että mahdollisuus laittaa isompi lapsi hoitoon että äitikin paremmin jaksaa.Ei aina ole lapsen etu olla kotona.Tarkoitan siis sitä että levännyt äiti on varmasti parempi äiti
Ap:lle ja muillekin suuri halaus!!Täällä myös äiti joka kamppailee päivästä toiseen syyllisyyden keskellä mutta apua olen hakenut jotta voisin ehjä äiti olla.

 

[Mary75]

Meillä aloitettiin juuri lapsen hoito ja sitä myötä huomaan itseni muuttuneen täysin. Nyt jaksan iltaisin aivan erilailla lapsen kanssa. Aiemmin turhauduin jatkuvaan takkuamiseen ja roikkumiseen, mikä näkyi myös tympääntyneenä käytöksenä.

Nyt nautin siitä, että saan päivisin itse päättää tekemisistäni. Lisäksi hoito muutti heti pojan paljon itsenäisemmäksi, mikä helpotti tilannetta. Minusta ei vain ole lastenhoitajaksi, vaikka en huonona äitinä itseäni pidäkään.

 

[JAnek]

Kiva kuulla etten ole ainut joka huutaa lapselleen. En ole koskaan ollut niitä pitkäpinnaisempia ihmisiä, mutta nyt tuntuu että se pinna on kutistunut olemattomiin. Sit kun huudan tai nappaan kädestä tiukasti kiinni tms, niin sit on sen jälkeen niin paha mieli jakun katsoo lastaan ja tämä hymyilee ja antaa suukon, ni tulee ihan itku itelle että miten tollaselle suloselle olennolle voi ikinä huutaa ja olen kamala ja huono äiti. HÄn pieni on täysin kyvytön puolustamaan itseään ja joutuu tyytymän siihe miten häntä kohtelen. Olen itse hänet tähän maailmaan saattanut ja niinpä mun pitäisi kohdella häntä mitä parhaiten. Omatunto soimaa aina kun hermostun. Tekee itselle kurjan olon. Ja aina lupaan itelleni että nyt en huuda että vaikka kuinka ottaisi päähän, niin menen vaikka toiseen huoneeseen. No, muistan sen aina siihen seuravaan kertaa kun hermot menee. Ehkä mä en sit olekaan ihan poikkeus, vaan muillakin menee hermot.

Sinä ap, ehkä sinunkin kannattaisi harkita töihin/kouluun/kurssille menoa tai katsoa, josko paikkakuntanne pystyisi tarjoamaan kerhotoimintaa vaikka useamminkin kuin kerran viikossa. Tai miettiä jos lapsi menisi osapäivähoitoon. Varmaan hänkin ehkä kaipaa ikäistänsä seuraa ja muita lapsia ympärilleen. Tsemppiä!!!!

 

[Huomaatkos]

"Olen jo nyt kasvatuksellisissa pulmissa pojan kanssa. Jos hän ei saa tahtoaan läpi, hän alkaa karjua ja huutaa."
Tämä nyt ei auta sinua yhtään, mutta ehkä jotakuta toista, joka ei vielä ole huutanut lapselleen. Huutaminen ja karjuminenkin on opittua.

 

[ap.]

En siis suinkaan huuda päivittäin, mutta kiitos sinulle "Huomaatkos
", olo paheni entisestään. Tiedän jo, että olen surkea äiti.

Olisi ihana palata työhön, jos sellainen olisi. Ehkä voisi harkita tosiaan kurssia tai osapäivätyötä.

Mutta tosi huono äiti olen, sen tiedän jo nyt. Tuo huutotilenne eilen syntyi siitä, että poika vastustaa syöttötilanteita, ei suostu istumaan paikoillaan ja nousee seisomaan syöttötuolissa. Hän toistaa tuota käyttäytymistä päivittäin viisi kertaa, siis joka ikinen kerta kun syödään. Jos hänet laittaa nätisti istumaan takaisin, alkaa kiljuminen ja huuto. Itse olen hermostunut pari kertaa moiseen, en siis päivittäin, en edes joka kuukausi. Mutta se muutamakin kerta on jo liikaa.

Tämä hermojen menetys on niin ristiriidass muun persoonani kanssa. Olen ollut aina ns. kiltti tyttö. Hiljainen, ujo ja pelokaskin. Oman lapsen myötä on paljastunut piirteitä, jotka ovat tosi vieraita itselle, siis juuri tämä äreys, kiukkuisuus ja pinnan katkeilu.

Kiitos empaattisista vastauksista ja myös tuosta viimeisimmästä syyllistämisestä, tiedän jo että olen epäonnistunut äiti.

 

[Huomaatkos]

Ei ollut tarkoitus pahentaa oloasi. Olen itsekin monesti korottanut ääntäni lapsille, mutta yritän aina muistaa tuon, että olen esimerkkinä pienille.

Mielestäni et ole epäonnistunut äiti, koska olet ymmärtänyt tilanteen ja ottanut yhteyttä neuvolapsykologiin. Epäonnistunut äiti ei ymmärrä hakea apua.

 

[pipipää]

Ap voisin melkein kuvitella sun kirjoitusta omakseni..Meillä nyt joka ikinen arjen rutiini yhtä tappelua.Lapsi on kipeänä nyt ollut joten sehän pieneltä voimia vie.Mutta en silti jaksa lapsen väkivaltaisuutta ja tappelua.Ohi meneväähän tämä on.
Minä olen myös huono äiti suurimman osan päivästä Mutta sen tiedän että rakastan lastani ylikaiken ja tälle vaan parasta haluan.Olen sen myös huomannut että olen alkanut oikein pelätä näitä tilanteita kuten vaipan vaihto ja vatteiden pukeminen.Jolloin lapsi on aivan mahdoton.silti periksi en tahdo antaa.Vaan puen sitten väkisin ja pesen hampaat häneltä väkisin jne.Muuten lapsi onkin todella kiltti ja ihana mutta nyt vaan taas tämä vaihe.Ymmärrän sua aivan 100% varmasti ja oikeastaan helpotus kuulla että on muitakin joilla napsahtelee.Tosin ei hän se siitä huutamisesta kyllä sallitumpaa tee.

 

[Minäkin...]

minäkin olen jo aloittanut tämän "lapselle huutamisen" vaikka meillä on vasta vauvaikäinen poika. Lapsella on niin suuri temperamentti, että olemme todellisissa vaikeuksissa hänen kanssaan. Poikamme herää öisin kymmenenkin kertaa. Päivisin kiukuttelee KAIKESTA!! Pukeminen on helvettiä, minulla ei ole enää voimia pidellä poikaa kiinni. Ikää on kohta 11kk. Syömisestä ei tule mitään, ruoka ei kelpaa.

Olen väsynyt yövalvomisiin, joen sekin kiristää pinnaa. Huudan pojalleni surutta, en enää edes tunne siitä huonoa omaatuntoa. Pakko sitä on jotenkin komentaa, mikään muu ei todellakaan auta.

Poikamme on päivähoidossa, mutta illatkin ovat taistelua ja poika kaipaisi edelleen jotain aktiviteettia, vaikka on päivän saanutkin leikkiä ja ulkoilla hoitopaikassa.

Hoitajakin on sitä mieltä, että poikamme on harvinaisen temperamenttinen ja vaikeahoitoinen..En siis kuvittele kaikkea.

En ole ikinä oikein pitänyt lapsista ja nyt sitten tietenkin satuin saamaan vielä tällaisen tapauksen itselleni =(

 

[ap.]

Pipipää ja Minäkin, juuri tuollaista meilläkin on. Muistan myös elävästi ajan kun lapseni oli tuon 11 kuukautta, samanlaista tappelua oli ihan tavalliset perushoitojutut. Minäkin pelkäsin kauheasti esim. nukuttamisia, koska poika sai niissä oikein kunnon hepulin, johon ei auttanut yhtikäs mikään. Oli pakko lähteä vaunulenkille satoi tai paistoi ja olin fyysisesti tosi väsynyt kolmekin kertaa päivässä hyppäämään vaunulenkeillä. Jotain positiivista oli toki, kunto lähti räjähdysmäiseen nousuun. ;-)

Meillä auttoi hieman pojan täytettyä 12 kk kun aloin juotta pojalle laktoositonta maitoa neuvolan ohjeesta. Saattoi olla siis, että yliherkkyys maidon laktoosille oli usean itkun syy. Taustalla oli kyllä myös hurja temperamentti.

Tutulta kuulostaa tuo, että pelkää vieläkin vaipanvaihtoja ja syöttöpuuhia. Minullakin joskus sydän hakkaa ennen syömistilannetta. Myös vaipanvaihdosta nousee karmea huuto. Aistiikohan lapsi, että pelkään?

Oma lapseni on aina ollut siis kova kiljumaan suoraa huutoa, siis ihan vastasyntyneestä.

On hänessä vastaavasti tuhansia ihania piirteitä. Hän on iloisella päällä huippuiloinen, leikkisä, fiksu (osaa puhua jo tosi paljon) ja halailee paljon. Eilenkin hän tuli minua halaamaan useaan otteeseen, vaikka koen etten sitä ansainnut ollenkaan. Meillä on siis paljon hellyyttä, tai oikeastaan aina, oma huutamiseni on melkoinen poikkeus arjessamme. Poika kyllä huutaa päivittäin, jos ei kaikki mene niinkuin hän tahtoo.

Haluaisin vain oppia olemaan huutamatta kokonaan. Se ei ole minua enkä tunne, että se on oikein.

Huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, joka joskus hepuloi. Ulospäin muut äidit näyttävät niin umpirauhallisilta, eikä kenenkään muun lapsi ikinä huuda samalla tavalla.

 

[sympatiat]

Olen varma, että jos tutut lukisivat ap:n tekstin, luulisivat, että minä olen sen kirjoittanut!! Eli todella läheltä liippaa. Olen tullut hirveän kärsimättömäksi ja pinna katkeaa helposti ja välillä saan ihme raivokohtauksia. Minullakin muuten on puolitoustavuotias poika, jolla oli lapsena koliikki. En kyllä tiedä miten se tähän liittyy omalla kohdallani, enemmän luulisin, että kaipaan näiden vauva-aikojen jälkeen omaa aikaa ja omaa elämää.

On rasittavaa olla niin sidoksissa lapseen koko ajan. Lisäksi minulla on koko ajan huono omatunto siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti. Nykyään stressaan siitä, että teen aina vaan kotitöitä, enkä leiki lapsen kanssa riittävästi. Jo appelsiinin kuorimiseen menee liikaa aikaa, kun kaikki muu menee omien ruokien yms edelle. Lisäksi poden syyllisyyttä siitä, että kun esim. tiskaan, unohdun usein omiin ajatuksiini, ja sitten havahdun, että lapsiraukka on joutunut olemaan hetken "yksin". Olisi kiva nähdä, miten arki muissa perheissä pyörii, olenko minä keskimääräistä huolehtivampi vai vähemmän huolehtiva äiti. Jotain ehkä kertoo se, ettei itselläni ole lainkaan arvostelukykyä sen miettimiseen.

Ehkä tämä rasittuneisuus johtuu jostain tuollaisesta täydellisyyteen pyrkivästä asenteesta, jossa omat vaatimukset itseä kohtaan ovat kohtuuttomat ja loppumattomat. Tyylin teen lapselle ruuat itse ja koen huonoa omaatuntoa, jos syötän sille purkkiruokaa tai kaupasta ostettua leipää. (syövätkö muut lapset eineksiä, minulla ei ole aavistustakaan). Vaikka meillä on tiskikone, tiskaan lapsen astiat aina käsin, koska tiskikoneen pesuaineesta voi jäädä haitallisia jämiä astioihin. Meillä ei katsota telkkaria/videoita lapsen kanssa, kun se ei asiantuntijoiden mukaan ole hyväksi lapselle. En syö omaa ruokaani rauhassa pöydä ääressä, vaan hotkaisen sen jossain käänteessä tai syön lattialla istuen lapsen vieressä, kun hän leikkii. Jäin kotiin hoitamaan lasta, kun asiantuntijoiden mukaan se on parasta lapselle jne.

Välillä mietin, että onko tässä suorittamisessa mitään järkeä, pitäisi ottaa rennommin, mutten osaa (ja silloin varmaan laiminlöisin lapsen tarpeita jotenkin). Ei siis varmaan ihme, että tällä asenteella välillä rasittuu ja pinna katkeaa. Nyt kun luin tämän tekstin läpi, alkoi ihan naurattaa, kun se vaikutti niin hullulta ja perfektionistiselta. Mutta sen jälkeen iski heti sekunnissa päähän "korjaava" ajatus, että ei sentään, mitä jos asia onkin aivan päinvastoin, mitä jos olenkin tavallista paljon huonompi äiti, niin huono, etten edes itse tajua huonouttani...

 

[Äiskä 3 lapselle]

No heti tuli mieleen näitä juttuja luettuani, että ette varmaan kukaan ole huonoja äitejä, päinvastoin olette passanneet ja tehneet kaikkenne lastenne eteen. Siksi lapsenne nyt ovat niin vaativia. Eli ei kukaan jaksa loputtomasti nousta keskellä yötä passaamaan lasta ja olla aina käytettävissä. Nykyäitien suurin vika on juuri se, että he keskittyvät liikaa lastenhoitoon eli mitään muuta ei ennätä tehdä. Ennen piti siinä sivussa hoitaa monta lasta, maatilan työt, pestä pyykki alkeellisissa olosuhteissa ja valmiista ruoat alusta alkaen itse ja usein myös vaatteet. Eli silloin ei yksinkertaisesti ollut aikaa passata lapsia piloille ja näinollen lapsista ei tullut niin vaativia. Ei ne lapset kuole vaikka ei hyssytellä kaiken yötä, silloin ne useimmiten nukkuvat. Miettikää nyt sitä, että miten ois ennen vanhaan jaksettu lasten kanssa, jos ne ois passattu piloille. Eli ottakaa omaa aikaa myös ja antakaa lasten leikkiä myös yksin ja nukkua omissa huoneissaan ilman yöpalvelua. Useimmiten ne silloin ovat rauhallisempia eivätkä vaadi koko aikaa virikkeitä. En halua syyllistää ketään vaan tässä vaan muutama esimerkki. Eli älkää uhrautuko liikaa lastenne eteen, silloin niistä tulee todella taakka vaikka niitä kuinka rakastaisi. Ei kukaan jaksa loputtomiin. Tsemppiä vaan äideille ja jaksamista ja on ihan hyvä, että hakee apua ettei jää yksin sillä varmasti löytyy kohtalotovereita pilvin pimein. Nykyaikana ihmiset pyrkivät täydellisyyteen joka asiassa.

 

[mami5]

Vähän samoin ajatuksin Äiskä 3 lapselle, itse olen oppinut vuosien varrella pitkän pinnan, mutta se tosiaan on vaatinut useamman vuoden. Huonoja äitejä te ette missään nimessä ole, uhraudutte vain lapsenne puolesta liikaa unohtaen oman itsenne.
Näin suurperheen äitinä, tiedän miten ainakin itselleni on se oma aika aivan välttämättömyys, muuten pää hajoaa.
Opetelkaa olemaan stressaamatta asioista ja tehkää niinkuin teistä itsestänne parhaimmalta tuntuu ja mitä itse jaksatte
Meillä pestään lasten astiat koneessa siinä missä muidenkin, valmisruokaakin syödään välillä ja teletapit ovat 1.6 v iltatähteni lempivideo.
Ap. kirjoituksestasi päätellen pikkuisesi on kietonut sinut ns. sormensa ympärille ja nyt sinun täytyy näyttää hänelle, että se olet sinä joka käskee eikä hän
Vaippa vaihdetaan vaikka hän ei haluaisikaan ja jos ruoka ei hänelle kelpaa, niin kiitos ja pois ruokapöydästä, pääasia on ettet näytä omaa pelkoasi/jännittyneisyyttäsi pikkuisellesi. (Meillä iltatähti kiukuttelee isälleen mm. juuri tuossa vaipanvaihdossa, mutta tietää ettei äidille kiukuttelu auta ja antaa minun vaihtaa vaipan mukisematta)...
Uskon, että vaikka me kasvatamme lapsiamme, kasvattavat myös he meitä vanhempiaan ja omalla kohdallani ei tuo kasvaminen ole loppunut vieläkään 5 lapsen kanssa.
Voimia ja haleja, rankkaa se on, mutta muistakaa huolehtia itsestänne ja omista tarpeistannekin

 

[Minä myös]

Ihana ketju pitkästä aikaa. Melkein jokaisen teksti on samanlainen minkä itse olisin myös voinut kirjoittaa. Ja minä kun luulin olevani ainoa hermoheikko äiti...

 

[pipipää]

Monella oli hyviä neuvoja.Meillä en ole koskaan näistä arjen rutiineista antanut periksi vaan olen aina näyttänyt että minä määrään.Lapsella silti kova omatahto.Mutta sen virheen olen tosiaan tehnyt että olen liikaa lapsen kanssa.Huomaan tätä aivan liikaa.Tänään juuri huomasin etten koskaan tee kotitöitä lapsen ollessa hereillä en edes ruokaa.Kaikki nämä teen silloin kun hän nukkuu.Ainoastaan tässä koneella istun aamuisin niin että hän katsoo piirrettyjä.

Olen "sympatiat" nimimerkin kanssa samoilla linjoilla siten että pyrin aina täydellisyyteen ja rennosti en missään tapauksessa osaa ottaa.Meillä kans omatunto vieläkin soimaa jos en jostain syystä kerkiä lapselle ruokaa tehdä vaan joutuu pilttiä syödä.Koskaan ei ole lapsen päikyt jääneet väliin koska menen aina lasten unien mukaan jne..Vaikka ihan hyvin joskus voisi joustaa niin minä en pysty.Lapsella on selvästi tästä tullut tosi tarkaksi kaikki koska ei koskaan olla joustettu niin nyt hän saisi slaagiin jos ei joka päivä tehdä samoja asioita samaan aikaan.

 

[ymmärrän]

Joo tutulta kuulostaa vaikka huudettua on tullut vähän harvemmin.. Meinasin jo aloittaa ketjun siitä kun vajaa vuoden ikäinen tyttö uhmaa ihan joka asiassa. Mutta hiukan on helpottanut ja päivähoidossa alkanut syödäkin siistimmin. Ja meillä menee parhaiten kun vaan otan tytön mukaan osallistumaan kykynsä mukaan ihan kaikkeen mitä teen.
Mutta ap: tarvitset omaa aikaa/elämää, mitä tahansa todella! Ei kukaan jaksa jos yksin taistelee pienen hurjimuksen kanssa päivät pitkät! Vaikka meillä on välillä helpompaa niin tulisin ihan hulluksi jos olisin yksin tempperamenttisen ja erittäin villin tytön kanssa kaikki päivät. Meillä vuorotellaan kaikki, välillä hoitaa isä yksin, välillä mummi ja lyhyttä päivää aloitti jo hoidossakin.

 

[sympatiat]

syystä kerkiä lapselle ruokaa tehdä vaan joutuu pilttiä syödä.Koskaan ei ole lapsen päikyt jääneet väliin koska menen aina lasten unien mukaan jne..Vaikka ihan hyvin joskus voisi joustaa niin minä en pysty.

- Eipä ole tosiaan tullut koskaan pieneen mieleenikään, että päikkärit voisi jättää väliin! Olen äärimmäisen syvällä rutiineissa ja kaikenlaisessa, mitä "pitää" tehdä. Kun nyt asiaa ajattelee, niin ulkonakin kävellään aina samaan aikaan samaa tietä pitkin samaan puistoon ja kauppaan. Kesällä olin hirveän ahdistunut, kun olisi pitänyt mennä mökille, jossa tutut rutiinit olisivat kadonneet. Lopulta en kyennyt lähtemään, pelkkä ajatus siitä, että olisi pitänyt miettiä kaikki yksityiskohdat päivästö uusiksi, oli liian raskas. Oltiin sitten kotona koko kesä. Oikeasti, alan tajuamaan, että pitäisi joustaa ja hellittää vähän, mutta jotenkin en pysty muutokseen. Se on varmaan iso osa tätä rasittuneisuutta ja ahdistusta, on tullut luotua itselle liian pienet ympyrät, jotka koko ajan pienenee ja pienenee.

 

[pipipää]

"sympatiat" : meillä oli sama homma mihkään ei voida mennä kun en voi antaa periksi noissa päivärutiineissa.Ihan järjetöntä.Kateellisena katson ystäviäni jotka vaan joustavat noissa lasten unissa ym rutiineissa.Naapurinikin tekee ruokaa vähän mihin kellon aikaan sattuu ja heräilevätkin vähän miten sattuu ja me ollaan joka päivä samaan aikaan ulkona ja samaan aikaan nukutaan jne.Mä olen niin monesti lukenut että rytmit tuo turvaa lapselle.(Mä luulen että meidän tapauksessa myös äidille.)

 

[äiti 04]

Rutiinit on tärkeitää, mutta niistäkin täytyy osata joustaa. Meillä on lapsilla tietty rutiini, mutta se ei ole kellon tarkkaa, Esim iltasella ennen nukkumaan menoa on iltapala, pesut ja pisut ja sitten nukkumaan. Viikolla se tapahtuu vaan tuntia aikaisemmin kuin viikonloppuna.
Ja muutenkin päivät on "samanlaiset" mutta noista ajoista meillä joustetaan.

 

[mami5]

Ne päivrutiinit ovat niin lapselle kuin vanhemmillekkin hyväksi, ilman niitä ainakin meidän perhe olisi yhtä kaaosta
Meillä herätään, ulkoillaan, syödään aina samanaikataulun mukaan, samoin tietyt rutiinit aamu-ja iltatouhuissa ovat muodostuneet vuosien varrella... ja niin on nuo tutut totutut rutiinit myös päiväkodeissa.