Eroanko, luovutanko liian helposti - vai onko nyt aihettakin?

[Ahistus]

Olen tosi pitkään miettinyt eroa - ja niin on mieskin. Tilanne on se, että riitelemme tosi usein, riitojen yhteydessä mies nimittelee ja solvaa. Jotenkin tuntuu, ettei riidatonta päivää ole tai ainakin on tosi harvoin. Siinä välissä on kyllä ihan kivojakin hetkiä. Seksi silti toimii hyvin ja on tyydyttävää ja hyvää.

Meillä on kaksi lasta, mutta en usko että kyse on pelkästä arjen kuormittavuudesta. Meillä on aika erilaiset suunnitelmat tulevaisuutta varten, haluamme asumiselta erilaisia asioita, rahankäyttö on erilaista - kovin paljon rahaa ei ole, mutta mies on aika tuhlaavainen, minkä vuoksi joudun tinkimään omista ostoksistani. Yhteisiä harrastuksia tai tekemisiä ei oikein ole. Mies ei halua lähteä yhdessä minnekään reissuun, ei innostu tulemaan mukaan jos meidät kutsutaan jonnekin, kotiin ei kutsuta koskaan ketään (tai no itse voin kutsua omia kavereitani). Lasten kasvatuksessa ollaan tosi usein eri linjoilla.

Mies on työtön, itselläni on pienipalkkainen työ. Koen usein, että mies ei arvosta monia elämääni kuuluvia asioita - esim. olen valmistunut yliopistosta ja hän naureskelee akateemisille, yms. Sellaista naljailua ja myös suoraan vinoilua. Ja se nimittely riitojen yhteydessä turhauttaa tosi paljon.

Silloin, kun on hyviä hetkiä, tuntuu että olisi ihan hullua erota, mutta kun mietin noita ongelmia, tuntuu ettei meillä vaan ole yhteistä tulevaisuutta. Ja huonolta tuntuu sekin vaihtoehto, että eläisimme eri elämää, siis erikseen, tässä samassa asunnossa, eli roikkuisimme puolittain huonossa parisuhteessa. Olen itse pari kertaa ihastunut vahvasti toiseen ihmiseen, ja tuntui kurjalta, ettei tämän parisuhteen vuoksi saanut edes mahdollisuutta niihin... ja nykyinen suhde ei tunnu antavan enää paljon mitään.

Mutta ne lapset! Pitäisikö olla heidän takiaan yhdessä? Lapset ovat aika pieniä ja tuntuu NIIN pitkältä ajalta olla joku 15 vuotta yhdessä...

 

[ap..]

Niin, ja olemme siis myös keskustelleet erosta ja miettineet jopa miten lasten kannalta asiat järjestettäisiin, eli en suinkaan yksipuolisesti ole tätä miettimässä. Parisuhdeterapiaan ei mies halua, kysyin kyllä jo. Tuntuu että koko parisuhteesta on kaikki ilo ja mielekkyys kadonnut jo pari vuotta sitten, ongelmia tosin ollut aiemminkin.

Ja en suunnittele uusperheen perustamista, vaikka varmaan eron jälkeen uuden suhteen jossain vaiheessa haluaisinkin - voin kyllä olla parisuhteessa myös asumatta yhdessä. Ja viimeisin ihastukseni olisi asunutkin eri paikkakunnalla. Lapsia en uuden kumppanin kanssa enää "ehdi" hankkia, olen jo sen ikäinen, joten senkään puolesta ei tarvitse uusperhekuvioita miettiä.

 

[astrolabe]

Miten tulitte menneeksi yhteen aikoinanne? Vai onko naljailu akateemisista alkanut vasta myöhemmin? Oisko siinä sitten taustalla miehen kateus, haluaisi kanssa paremman koulutuksen, koska nyt ei ole töitä? Että onko kaikki teidän solmut jotain sellasta, että ootte jumiutuneet ja urautuneet ajattelemaan yhtä pakollista muottia elämälle, ettekä uskalla heittäytyä? Paikkakunnan vaihto, sulle parempi työ, miehelle uusi koulutus ja työ, sitten nauttia uurastuksen hedelmistä yhdessä?

Toisaalta, jos kerran jo katselet ihastuksia ulkopuolelta suhdettanne niin en tiedä onko sinulla motivaatiota jatkoon.

 

[ap..]

Miten tulitte menneeksi yhteen aikoinanne? Vai onko naljailu akateemisista alkanut vasta myöhemmin? Oisko siinä sitten taustalla miehen kateus, haluaisi kanssa paremman koulutuksen, koska nyt ei ole töitä? Että onko kaikki teidän solmut jotain sellasta, että ootte jumiutuneet ja urautuneet ajattelemaan yhtä pakollista muottia elämälle, ettekä uskalla heittäytyä? Paikkakunnan vaihto, sulle parempi työ, miehelle uusi koulutus ja työ, sitten nauttia uurastuksen hedelmistä yhdessä?

Toisaalta, jos kerran jo katselet ihastuksia ulkopuolelta suhdettanne niin en tiedä onko sinulla motivaatiota jatkoon.

Siis meillä meni monen vuoden ajan tosi hyvin, ei mitään tuollaisia ongelmia. Tai no se miehen rahankäyttö, mutt kun hän oli töissä, ei sitä niin huomannut tai ei se haitannut.

Itselläni on oikeastaan ihan unelmatyö, siinä vain on huono palkka. On luovan alan duuni, se mitä olen aina halunnut tehdä. Se ei ole itselleni iso ongelma, mutta jos toinen tuhlaa niin rahan puolesta kyllä. Miehellä taas on työllistymisen ja motivaation kanssa vaikeuksia, en jaksa eritellä miksi... Mutta siis musta tuntuu, että meidän ongelmat on syvemmällä, niitä ei ihan noin vaan korjata pienillä muutoksilla. Ja yksi ongelma on se, että meillä ei ole mitään yhteisiä suunnitelmia tai tavoitteita (enää).

Niin, en tiedä olenko kovin motivoitunut jatkoon Yhdessä oleminen tuntuu niin hankalalta ja raskaalta. Ja sellaista ei tosiaan ollut aiemmin! Joskus uskoin, että olemme aina yhdessä, olimme onnellisia ja rakastuneita.

 

[ap..]

up

 

[Järki vs. romantiikka]

Oletko parhaillaan ihastunut johonkin toiseen? Onko teillä alle 2-vuotiaita lapsia? Jos jompaan kumpaan vastaus on kyllä, niin kehottaisin ainakin lykkäämään eroa, koska ihastus toiseen tai vauva-/taaperoarki voi saada parisuhteen näyttämään huonommalta kuin se onkaan.

Joihinkin ongelmiinne on mielestäni aika helppoja ratkaisuja. Jos rahankäyttötottumukset poikkeavat, minusta on järkevämpää pitää melko selkeästi omat rahat, kuin tapella yhteisten rahojen käytöstä. Ja mene niihin juhliin yms. juttuihin vaan yksin, eihän sinulla eron jälkeenkään niihin seuralaista olisi. Sitä paitsi sehän on pikkulapsiperheessä jopa etu, jos toinen on valmis jäämään kotiin lasten kanssa.

Myöskään eroavaisuudet lastenkasvatusnäkemyksissä eivät poistu eroamalla, nehän vaan kärjistyvät entisestään. Jos toinen on vaikkapa taipuvaisempi hemmottelemaan lapsia ja antamaan heille periksi, eron jälkeen voi ottaa sen "hyviksen" roolin ilman että toinen voi asiaan sanoa mitään. Eli parhain lopputulos kyllä tulee, jos yhdessä pystyisi kompromissit sopimaan.

En siis näe eroa ratkaisuna ongelmiinne, muuta kuin siltä kannalta, että pääsisit tavoittelemaan ihastuksiasi. Onko se sitten sen arvoista? Vaikea juttu, itsekin olen näitä joskus joutunut pohtimaan. Toisaalta kohtuuton vaatimus elää rakkaudettomassa liitossa loppuikänsä, toisaalta pelkän romantiikan kaipuun takia ei tunnu oikealta rikkoa perhettä. Itse ajattelen kuitenkin niin, että ehtii sitä erota myöhemminkin, en ajattele että elämä olisi ohi neli- tai edes viisikymppisenä. Ja lasten kannalta helpompi erota vaikka sitten, kun ovat jo kouluikäisiä. Voihan siinä käydä niinkin, että rakkaus puolisoon löytyy joskus vielä uudestaan, eikä ero tule koskaan ajankohtaiseksi.

Jos riitelyä ei saa mitenkään poistettua arjesta, silloin saattaa olla lastenkin edun mukaista erota. Mutta ongelmat jotka mainitsit, eivät minusta kuulosta mahdottomilta ratkaista niin, että elämä sovussa onnistuisi.