hyljätty

[hylätty]

Mitä mieltä olette?ajatuksia tulee mieleen?
Isäni asuu ulkomailla ja on käynyt meitä(minua ja siskoani) katsomassa 3 kertaa (ala-asteikäisenä,murkkuikäisenä) koko lapsuuden aikana.
Äitini ei myöskään piitannut meistä. Rupesi seurustelemaan väkivaltaisen miehen kanssa ja sen miehen takia olemme muuttaneet monta kertaa. Aina meidät on jätetty yksin. Äitini haukkui meille isäämme. äitini on kaappijuoppo,joka aina haukkuu kaikkia. Lisäksi olen muutenkin ollut aina perheessä se jota on syrjitty. Koulukiusaaminen vielä lisää tätä tuskaa kaikkeen.Äitini kanssa en ole enää ollut tekemisissä,koska koen ettei se välitä ja haukkuu vain.
Nyt kun olen isälleni enemmän purkanut näitä asioita,että tulisi tänne suomeen ja olisi meidän kanssa enemmän ja ottaisi vastuuta. Isäni ei ymmärrä,että miksi sen pitäisi kantaa meistä enää vastuuta,koska olemmehan jo isoja täysi-ikäisiä ettei meistä muka tarvitse enää minkäänlaista huolta kantaa. miten saisin isäni tajuamaan,että ei se vastuu lapsista lopu siihen kun olemme täysi-ikäisiä?

 

[v]

No lain silmissä vastuu lapsesista taitaa loppua, kun lapsi täyttää 18, mutta tokihan ainakin minä ainakin lapsista huolta kannan vaikka ovat aikuisia.

Mutta mutta. Kyllähän sitä omienkin siipien jossain vaihessa täytyy alkaa kantaa ja alkaa itse ottamaan oma vastuu elämästään. Henkistä tukea ja apua olisi tietysti mukava saada vanhemmiltaan niin kauan kun ovat hengissä, mutta muuten kyllä täytys osata elää omaa elämäänsä. Itse olen 20 asti pitänyt huolen omista asioistani ja tehnyt omat päätökseni ja olen ylpeä siitä että pärjään.

Rohkeasti vain elämään tätä hetkeä eikä jäädä katkeroitumaan menneestä. Tulevastahan ei kukaan tiedä.

 

[:(]

Tulipas surullinen mieli sun puolesta! Oikeasti varmaan itse antaisin olla, eläisin omaa elämääni, ilman kumpaakaan noista. Kauhea sanoa, mutta ei taida toinen olla toistaan kummempi noista vanhemmista.. Käythän jossain juttelemassa? Ei tuollaista vuosien tuskaa voi millään muulla kuin terapialla selvittää... :hug:

 

[hylätty]

kiitos paljon tuesta ja mielipiteistänne. Olen kyllä ajatellut mennä terapiaan. Jotenkin nuo kaikki asiat ovat nousseet pintaan nyt,kun olen saanut oman lapsen. Poika on 10kk.
se vaan ottaa päähän kun isä eikä sen vanhemmatkaan ymmärrä (isän äiti yli 70v ja isä 70v) tätä tuskaa mitä käy läpitte. suhtautuminen kaikkeen on niin vaikeaa isään ja sen vanhempiin.ei oikeen tiedä kuinka sitä pitäisi olla?

 

[hfhht]

hei, surullista tosiaan, että vanhempasi eivät ole kyenneet antamaan sinulle sellaista hyvää ja turvallista lapsuutta, kun jokaisen lapsen tulisi saada. Valitettavasti se on niin, että jos jotakin vaille jää lapsuudessa (siis erityisesti juuri tunnepuolella esim ilman sitä rakkautta ja hoivaa ja hyväksymistä mitä olisi tarvinnut) niin se tarve ei sieltä mihinkään häviä aikuistumisen myötäkään. Kuitenkin kaltaisessasi tilanteessa on aika epärealistista toivoa tai odottaa, että vanhempasi muuttuisivat nyt ellei sitten "ihmettä" tapahdu, sillä he eivät välttämättä itse näe niitä hyviä puolia joita se muutos voisi saada heidänkin elämässä aikaan ja monesti todelliseen muutokseen tarvitaan esim terapiaa ja sellaista omien tunteiden ja menneisyyden käsittelyä johon kaikki eivät suinkaan halua lähteä.

toista ihmistä et voi muuttaa, mutta voit helpottaa omaa elämääsi ja käydä läpi näitä hylkäämisen kokemuksia, kiusaamista jne esim terapian avulla. Lisäksi jos sinulla on muita läheisiä, kuten oma kumppani, hyviä ystäviä jne niin he voivat antaa sinulle myös osaltaan korvaavia kokemuksia ja sitä rakkautta mitä vaille olet lapsuudessasi jäänyt. Jos sinulla ei ole mahdollisuuksia hakeutua terapiaan niin suosittelen lukemaan siis lainaamaan kirjastosta esim aihetta käsitteleviä kirjoja, esim tommy hellstenin ja seppo jokisen kirjoja.