Nyt tulee kakkelia niskaan, mutta tunnustanpa silti että jos pettäisin vaikka huomenna, niin en kertoisi siitä miehelleni. Minä kärvistelisin tunnontuskissa, vihaisin itseäni, hakkaisin päätäni seinään, katuisin, näkisin painajaisia, toivoisin tehtyä tekemättömäksi, mutta olisin ansainnut paskan olon ja selviäisin siitä kyllä.
Mieheni ja lapseni sen sijaan eivät olisi ansainneet sydämen särkymistä, itkua ja paskaa oloa, joten en kertoisi asiasta. Ja pitäisin tarkkaan huolen siitä, ettei se toistu. Ikinä. Ottaisin elämäntehtäväkseni olla loppuelämäni ajan mitä parhain vaimo.
Tehtyä ei saisi tekemättömäksi kertomallakaan. Miksi perheen pitäisi hajota siksi, että yksi sen jäsen mokaa pahasti? Minun oloni paranisi, jos kertoisin asiasta, siitä olen varma. Mutta se, paranisiko mun oloni, ei olisikaan olennaista...vaan se, ettei miehen ja lasten olo pahenisi. Kertominen, rehellisyys...joskus se on vain tapa keventää omaa taakkaa, siirtää osa painolastista toisen harteille.
Parhaalle ystävälleni voisin luottamuksella kertoa. Ja terapioida itseäni hänen kauttaan. Luottaen siihen, että hän vie salaisuuden mukanaan hautaan, kuten minäkin veisin (ja vien, itse asiassa) hänen salaisuutensa.
Tällaista aloin pohtimaan ja spekuloimaan tässä illan ratoksi.