Heippa, ajauduin tanaan talle palstalle ja paatin rekisteroitya jaseneksi.
Kiitos kaikista tarinoista ja voimia kaikille, jotka kayvat/ovat kayneet lapi keskenmenon kauheudet. Ihanaa kuitenkin lukea myos niista onnellisista uusista plussauksista!
Meilla kaikilla on viela toivoa!
Mun tarina alkoi siita, kun tapasin amerikkalaisen mieheni noin viisi ja puoli vuotta sitten. Asumme Kaliforniassa ja kaksi vuotta sitten menetimme kotimme talouden rysahdyksen myota. Asumme nyt anopin autotallin ullakolla (ei juoksevaa vetta, ei siis myos vessaakaan, eika omaa keittiota...). Viisi kuukautta sitten (lokakuussa) siskoni teki itsemurhan. Sen surun keskella tulin siihen tulokseen, etta elama on lyhyt ja arvaamaton - on aika alkaa yrittaa saada lasta alulleen.
Arvelin, etta menee ainakin puoli vuotta, ennen kuin plussaan, joten oli suunnaton yllatys meille molemmille, etta jo toisella yrittamalla saimme sen ihanan plussan ruutuun. Minahan tein sitten tietenkin testin viela kaksi kertaa, kun en meinannut uskoa silmiani.
Tasta alkoi sitten ihana odotus. Rekisteroidyin kaikenlaisiin mobiilipalveluihin, jotka lahetteli ihania "your baby is now 1.5 inches long"-viesteja. Vessaton asunto oli kylla aika haastava raskauden aikana... Oisin jouduin pukemaan paalle, etsimaan avaimet, kiipeamaan tikapuut alas ja kavelemaan pihan poikki paarakennukseen... Taman kaiken jaksoi kylla kun tiesi, etta vatsassa kasvaa pieni asukki. Fyysisesti voin hyvin, ja koinkin olevani onnekas kun en joutunut oksentelemaan. Henkisesti ikavoin kuitenkin siskoani ja pelkasin kauheasti, etta raskaus ei mene loppuun asti.
Viikolla 10 kavin laakarilla hiivatulehduksen takia ja yllattaen laakari tekikin samalla ylimaaraisen ultran. Sain nahda pienen tulokkaan liikkeet ja kuulla sydanaanet ja vihdoin alkoi tuntua silta, etta kylla tama menee loppuun asti. Miehen kanssa kaytiin geneettisessa konsultoinnissa ja alettiin saada kaikenlaisia vauvanvaatepaketteja sukulaisilta ja tuttavilta. Vauvan sanky ja rattaat oli jo hoidettu.
Sitten taman viikon maanantaina NT-ultrassa tulikin takapakki. Hoitaja katseli mykkana ultraa ja sanoi hakevansa laakarin paikalle. Laakari astui sisaan ja kysyi, etta onko ollut vuotoa tai kramppeja. Sitten se katseli ultraa hiljaisena. Tassa vaiheessa mua alkoi itkettaa. Ei havaittavia liikkeita, ei sydanaania. Vauva ei ole kasvanut 10+4 viikon jalkeen ollenkaan.
Siita alkoi sitten parin paivan kestava painajainen. Mulle tehtaisiin kaavinta, koska sikio ei ole poistunut kehosta luonnonmukaisesti. Laakkeillakin sen olisi voinut yrittaa hoitaa, mutta laakarin mukaan todennakoisyys laaketyhjennyksen onnistumiselle olisi aika huono kun aikaa on kulunut jo nain kauan. Mulle varattiin aika kaavintaan seuraavalle paivalle. En nukkunut sina yona ollenkaan (enka syonyt/juonut mitaan, jotta operaatio voitaisiin tehda heti...) ja aamulla selvisi, etta ei sita kaavintaa voidakaan tehda viela koska tama aika olikin vain esitutkimusta varten, eika meille ole viela varattu aikaa leikkaukseen. Jouduin siis odottamaan viela yhden paivan ja taas oltiin syomatta/juomatta.
Kaavinta tehtiin vihdoin keskiviikkona. Kaikki meni tosi hyvin, hoitajat ja laakarit oli todella kivoja ja ymmartavaisia. Ennen leikkausta pelkasin, etta joku menee pieleen, mutta herattyani voin oikein hyvin (siis fyysisesti...) ja hoitajan mukaan kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan. Mieheni oli kylla huolestunut koska hanen mukaansa olin sisalla tunnin pidempaan kuin mita hanelle oli alunperin sanottu.
Fyysisesti olen siis voinut ihan hyvin. Vuotoa on viela ja itseasiassa se on tassa taman illan aikana voimistunutkin. Luulen kuitenkin, etta vuodon maaran vaihtelu on osa prosessia enka ole siita huolissani. Toivottavasti vuoto lakkaa pian... Meille sanottiin, etta kahdet kuukautiset kannattaisi odottaa ennen uutta yritysta, jotta uuden keskenmenon todennakoisyys laskisi. Nain me kai sitten tehdaan.
Henkisesti olen viela aika raunioina. Lapsen odotus oli niin suuri ilo meidan koko perheelle taman raskaan talven jalkeen. Tuntuu vaikealta kuvitella, etta meilla olisi uudestaan yhta hyva onni plussaamisen kanssa kuin viimeksi. Ja kuinka tasta menetyksesta paasee eteenpain? Kuinka siihen pieneen ihmisen alkuun voikaan kiintya niin nopeasti - ennen kuin sita on edes viela tavannut kasvotusten?????
Sori- tasta nyt tulikin vahan pidempi purkaus...
Lykkya kaikille uuteen yritykseen!
nyt annan kehon ja mielen levätä ja sit yritetään uudelleen...mutta tuun tänne välillä kattelee muiden kuulumisii ja juttelee ja jos ei haittaa niin purkamaan pahaa oloani keskenmenojen vuoksi.
Seuraava neuvola on vasta reilun parin viikon päästä, joten sinne pitäisi jaksaa sinnitellä. Pahoinvointi ja väsymys on tyystin pois eikä liikkeitäkään vielä tunnu, joten tällä hetkellä ei ole kovin raskaana oleva olo. Ihan normaalia taitaa olla tässä vaiheessa raskautta. Onneksi oltiin parin viikon reissussa kaukomailla. Ajatukset ei pyörineet pelkästään raskauden ympärillä ja hyvä niin!
