Kotiäidin yksinäisyys

[mie vaanxx]

Se on kivaa että "Mie vaan xx":llä on mennyt niin hyvin ja että hän on aikoinaan löytänyt joukon hyviä äitikavereita. Ja mukavaa että hän kävi kertomassa kaikille yksinäisille äideille kuinka hyvin hänellä on mennyt ja kuinka yksinäisyys on vain omaa syytä.

Varmasti hän on siinä suhteessa oikeassa että oma-aloitteisuudesta ja aktiivisuudesta on paljon apua. Mutta äitiyhteisöissäkin on klikkiytymistä ja jotkut kotiäidit näyttävät kehittäneet oman versionsa "työpaikkakiusaamisesta". Sitä voisi kai kutsua "leikkipuistokiusaamiseksi" tai "perhekahvilakiusaamiseksi", jossa hiukan erilaista äitiä aletaan syrjiä ja jättää ulkopuolelle yhteisistä jutuista. Näin ainakin voisi päätellä monista kirjoituksista täällä.

Perisuomalainen syyllistäminen tuskin auttaa ketään löytämään uusia ystäviä vaan saa vain yksinäisen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi kun mammakavereita ei olekaan pilvin pimein.

Vastasin äidille joka kirjoitti; kotona on tylsää, en ole hiekkalaatikkoihminen koska en jaksa puhua vain lapsista (ilmeisesti ei siis myöskään leikkipuisto, avoin päiväkoti yms-ihminen)

Kenen syytä se sitten on, että tälläisella ihmisellä on tylsää, että hänellä ei ole äitikavereita, en syyllistä kunhan kysyin, että mitä tämä tylsistynyt äiti sitten oikein odottaa ja keneltä?

 

[ja taas tätä samaa]

Ai no mikä sitten auttaa jos asenne on se, että ei kiinnosta mennä muiden ihmisten seuraan. Yhteisöllisyyteen tässä juuri on kehoitettu vai
odottavatko nämä tylsistyneet kotona olijat,että joku tulee sinne kotiin heitä viihdyttämään ja puhumaan niistä kiinnostavista asioista kun muut äidit eivät siellä hiekkalaatikolla osaa puhua.

Todellista mielikuvituksen puutetta jos pitää töihin mennä sen takia, että ei keksi mitään tekemistä kotona ollessa. Jos pitää mennä töihin niin sitten menee töihin mutta jos haluaa olla kotona niin eikö siinä oma asenne ratkaise miten siellä viihtyy ja mitä tekemistä keksii.

Minä ainakin menen töihin kun nappula on about vuoden vanha, vähän yli, koska kotiäitinä oikeasti on tylsää enkä keksi jatkuvasti jotain tekemistä ja inhoan kotitöitä noin niin kuin päätyönäni. Lastani rakastan kyllä, mutta elämässäni on pakko olla muutakin. Ja tykkään myös palkastani.

 

[Ei tylsää ollenkaan!]

Minun mielestäni äitiysloma on erittäin tervetullut testi sille, millaiselle pohjalle oma identiteetti ja sosiaalinen elämä on rakentunut. Kävikö niin, että kaikki kaverit olikin työkavereita? Kävikö niin, että itsensä on alkanut nähdä ensisijaisesti oman ammattinsa ja työnsä kautta, ja rakentanut sille ne onnistumisen tunteet ja odotukset? Silloin määrittelee itsensä ja elämänsä hyvin kapeasti, eikä se ole hyvä asia, oli lapsia tai ei.

Minä nautin kotona olemisesta. Lasten myötä olen mm. liittynyt kansainväliseen naistenclubiin ja tutustunut useimpiin maahanmuuttaajiin ja erilaisiin ihmisiin kuin ikinä työelämässä. Se on monella tapaa avartanut myös omaa ajattelua, ja on aina palkitsevaa löytää yhteys toiseen ihmiseen. Samalla kielitaito on parantunut. Harrastusten (järjestötyö) kautta minulla on nyt aikaa osallistua monenlaisiin koulutuksiin ja paneutua paremmin esimerkiksi yhdistyksen hallitustyöskentelyyn, mikä samalla tukee omaa ammattiosaamista. Kavereita näen enemmän kuin ennen, ja olen alkanut taas piirtämään, asia josta nautin mutta jota vuosiin ei tullut tehtyä. Minä koen oppivani koko ajan, paitsi lapsestani ja äitinä olemisesta, myös elämästä ja maailmasta yleensä. Eikä ole tylsää, ei todellakaan!

 

[etenkin vauvan kanssa oli tylsää..]

mutta isomman kans pääsi sitten jo leikkipuistoihin yms. ja alkoi tavata enemmänkin ihmisiä. Nautin toisinaan kotona olemisesta. Mutta toisinaan kaipaan töihinkin, aikuisten pariin, ja oman elämän.. onhan tämäkin omaa, mutta kaikessa lapset määräävät tahdin. Niinhän se noiden pienten kanssa on Asiaa auttaisi, jos voisin vaikka harrastaa jotain mutta omaa aikaa ei ole edes iltaisin... tukiverkosto puuttuu asuinpaikkakunnaltamme, mies ahertaa päivät ja illat.

 

[hmmmmmmmmmmmmmm]

Aloituskeskusteluna hiekkalaatikolla en itse ainakaan keksi muuta aihetta kun lapset.. Yritän yleensä jutella muille äideille jotain lapsista, koska mistä voisin tietää mitkä muut asiat heitä kiinnostaa? Aika ikävää jos te jotkut ajattelette siitä, että olen joku super-äiti-koti-tyyppi jota ei kiinnosta muut asiat kuin imettäminen tms..

Lapseni on kohta 1,5v ja en ole vielä tutustunut muihin äiteihin. Nyt talvella puistoissa ei käy ketään, ja kerhosta ei vielä ole löytynyt muita kun moikattavia ihmisiä. Haluaisin todella jonkun jonka kanssa jakaa tätä kotona oloa ja lastenhoitoa ja vauvahaaveita jne.. Ystävän joka olisi samassa tilanteessa.. Omilla ystävilläni ei ole lapsia. Sukulaiset joilla on lapsia asuvat liian kaukana.

Äitikaverien löytäminen on aika vaikeaa, varsinkin kun olen hieman ujo ja varovainen vieraampien ihmisten seurassa. En voisi koskaan kuvitella pyytäväni jonkun puhelinnumeroa kerhossa tms.. Ehkä voisin sopia tapaamisen. Mutta tuntuu että muut äidit eivät edes etsi seuraa itselleen..

 

[aina kotiäitinäkö?]

Itse olen viihtynyt jo usean vuoden kotona, mutta tosiaan sosiaalisen kanssakäymisen puute piinaa välillä. Käydään toki kerhoissa jne. mutta ujona ihmisenä en vaan helposti uusiin ihmisiin tutustu ja pienellä paikkakunnalla "piirit" ovat jo valmiiksi muodostuneet ennen lasten syntymääkin. Olenkin nyt hiljalleen tutustunut pienessä keskustelufoorumissa (www.muksut.net) tutustunut useaan äitiin, joiden kanssa voi keskustella muustakin kun lapsista. Ainakin yksi sydänystäväkin on tätä kautta löytynyt. Välimatkaa toki netin kautta tutstuessa yleensä on, mutta pahan päivän iskiessä on mukava edes puhelimella saada päivään piristystä ja tsemppiä.

 

[yksinäinen myös]

kirjoitin aiemmin samalla nimimerkillä. Mielestäni keskustelu on ajautunut ap:n aiheesta sivuun. Moni on kirjoittanut töihin menosta ja kotiäitinä olemisesta, ja ylipäätään sosiaalisesta osallistumisesta.
Minä kuitenkin henk.koht. kirjoitin yksinäisyydestä. Siitä miltä tuntuu, kun naisena kaipaisin toisen aikuisen naisen ystävyyttä. Shoppailua, kahvittelua, elokuvissa käyntiä, lenkkeilyä, viinipulloa, ulkona juhlimista jne... Itse olen viimeksi ollut ulkona juhlimassa tyttökaverin kanssa n. 5vuotta sitten. Olen 28 vuotta vanha. Edes kerran vuodessa...
Se, että elämä on kuljettanut minua, niin, ettei sydänystävää näin aikuisena asu lähellä on harmi. "Uudelta" paikkakunnalta on vain vaikea löytää ystävää. Olen mukana järjestötoiminnassa, käymme perhekahvilassa ja muskarissa ja minulla on kaksi hieman läheisempää äitikaveria joihin tutustuin esikoisen aikana muskarissa. Mutta he ovat kavereita, koska lapsemme ovat saman ikäisiä ja tulevat hyvin juttuun. Olen ehdottanut heille elokuviin menoa yms. mutta he eivät ole innostuneet. Tapaamme kyllä suht usein, mutta kaipaan henk.koht. muunkin laista ystävyyttä, kuten aiemmin kirjoitin.
Yitän jaksaa luottaa tulevaan ja ehkä jonain päivänä. Asun oulun pohjoispuolella ja miellelläni liittyisin vaikka johonkin nettiryhmäänkin.

 

[aina kotiäitinäkö]

Mä en edes muista koska olisin ollut shoppailemassa, lenkillä tai missään muuallakaan ystävän kanssa. Kavereita kyllä on, joiden kanssa välillä kahvitellaan, koska lapset leikkivät niin kivasti keskenään. Mutta eiköhän jokaiselle ole varattuna jossain niitä sydänystäviäkin! Tähän aloin tosiaan taas uskomaan kun tosiaan netistä yksi täläinen tuli vastaan Toivottavasti sinäkin ap löydät etsimäsi!

 

[alkuperäinen]

Olen samaa mieltä, että keskustelu on ajautunut vähän eri raitelle mitä aloituksellani tarkoitin. Ikävää myös, että aina löytyy noita kitkeriä ihmisiä jotka tulevat arvostelemaan toisten asennetta ja sanomisia. Ajattelin, että tämä voisi ennemminkin olla väylä tsempata ja rohkaista muita, eikä nälviä. Varmaan ystävien löytäminen on paljon asenteesta kiinni ja syytänkin itseäni siitä etten joskus nuoruusvuosina pitänyt niistä silloisista ystävistä kiinni. Se ei kuitenkaan tässä tilanteessa enää auta se syyttely ja ainoa mitä voin tehdä on panostaa tähän hetkeen ja toivoa, että niitä sydänystäviä vielä tulee vastaan. Tästä asiasta olla minulla jatkuva suuri suru enkä meinaa päästä tunteesta yli. Itku tulee nytkin kun asiasta kirjoitan. Lohduttavaa oli kuitenkin kuulla etten ole tämän tunteen kanssa yksin vaikka kyllähän sen toisaalta tiesin etukäteenkin. Yksinäisyys on sellainen asia jos ei hevin ääneen puhuta, mutta netissä kehtaa avautua.

 

[tuore mamma]

Kirjoitanpa minäkin tähän jotain. Yksinäisyys vaivaa täälläkin, sama tilanne minullakin on sen suhteen, että aiemmat kaverit ovat jääneet tai yhteydenpito on harvassa pitkien välimatkojen takia. Pitkään minulla on ollut pysyvänä ystävänä yksi sukulaisnainen, ihan lapsuudesta saakka, mutta nyt tuntuu, että sukulaisuus on tullut siinäkin väliin äitiyden myötä. Hän on liian läheistä sukua ja tuntee meidän perhekuviot ym. liiankin hyvin. Itse hän hoitaa lasta kotonaan, ja rivien välistä olen aistinut moitetta lapsen hoitoon laittamisen suhteen jne. (aiomme laittaa esikoisemme hoitoon kun hän on vuoden ikäinen, palaan sitten töihin). Lisäksi he ovat perheineen muuttamassa meistä taas kauemmas, joten näkeminen haluttaessa ei enää onnistu, vaikka sellainen ei ole tähänkään asti ollut kovin vilkasta.

Me käydään kyllä muskarin tapaisessa, mulla on jotain äiti-tuttuja, joiden kanssa silloin tällöin kahvitellaan, mutta ne on vaan semmosia hyvän päivän tuttuja. Itse oon alkanut käydä myös jumpassa kerran viikossa, mutta siinäpä ne kontaktit sitten ovat. Isovanhemmat asuvat satojen kilsojen päässä, mutta toisaalta en piittaa pitää anoppilaan niin tiivistä yhteyttä.

Töihin paluu helpottaa sinällään, mutta teen aika yksinäistä työtä, mikä taas toisaalta sopii luonteelleni. Silti niitä ns. entisiä työkavareita kaipaa, ja etenkin sellaista sydänystävää, jonka kanssa voisi vaikka tosiaan ottaa viinipullollisen, käydä kahvilla, teatterissa, shoppailemassa jne. Yhden ihmisen kanssa oli tämäntyyppinen juttu jo aluillaan, mutta se karahti siihen, että taloyhtiössä tuli kiistaa ihan joutavanpäiväisestä asiasta kolmannen osapuolen taholta. En koe itse tehneeni mitään väärää, mutta jostain syystä nyt kärsin tästä tilanteesta. Itse asiassa olen vuosia sitten jo luopunut siitä ajatuksesta, että minulla koskaan olisi mitään todellista ystävää. Mies toki on ystävänä, mutta se ei ole sama asia.

 

[Raivotar]

Yksinäisille hiihtäjille varoituksen sanana.. sosiaalistakaa nyt sitä lastanne edes sen verran ettei se rassu ota kontaktia muihin pikkuisiin ekaa kertaa elämässään vasta päivähoitoon mennessä!!!

Monesti viihtyisin itsekin tytön kanssa kahdestaan touhuten. Vaikka olenkin perusluonteeltani sosiaalinen ihminen, viihdyn omassa hyvässä seurassani parhaiten. Tyttäreni sattuu myös olemaan sosiaalinen lapsi, ollut jo vauvasta asti, joten on hänenkin takiaan raahattava itsensä säännöllisesti kylästelemään niihin harvoihin lapsiperheisiin mitä ystävä/sukulaispiiriin kuuluu. On kiva katsoa kun tyttö (nyt 13 kk) nauttii muiden lasten seurasta ja itsekin pääsee siinä kälättämään ja kahvittelemaan. On ollut myös kiva nähdä että tyttö pärjää muiden lasten kanssa, osaa pitää puolensa ja osaa touhuta nätisti samalla lelukopalla eikä ala heti mättämään kaveria lelulla kupoliin. Muuten hirvittäisi viedä syksyllä tarhaan, nyt on vähän levollisempi olo senkin suhteen.

 

[Raivotar]

Yksinäisille hiihtäjille varoituksen sanana.. sosiaalistakaa nyt sitä lastanne edes sen verran ettei se rassu ota kontaktia muihin pikkuisiin ekaa kertaa elämässään vasta päivähoitoon mennessä!!!

Monesti viihtyisin itsekin tytön kanssa kahdestaan touhuten. Vaikka olenkin perusluonteeltani sosiaalinen ihminen, viihdyn omassa hyvässä seurassani parhaiten. Tyttäreni sattuu myös olemaan sosiaalinen lapsi, ollut jo vauvasta asti, joten on hänenkin takiaan raahattava itsensä säännöllisesti kylästelemään niihin harvoihin lapsiperheisiin mitä ystävä/sukulaispiiriin kuuluu. On kiva katsoa kun tyttö (nyt 13 kk) nauttii muiden lasten seurasta ja itsekin pääsee siinä kälättämään ja kahvittelemaan. On ollut myös kiva nähdä että tyttö pärjää muiden lasten kanssa, osaa pitää puolensa ja osaa touhuta nätisti samalla lelukopalla eikä ala heti mättämään kaveria lelulla kupoliin. Muuten hirvittäisi viedä syksyllä tarhaan, nyt on vähän levollisempi olo senkin suhteen.

Niin vielä tähän lisätäkseni että mulle käy aina niin että silloin kun minä tahtoisin seuraa enkä jaksaisi olla yksin, niin JUST silloin kaikilla on menoa, kukaan ei ehdi juoruta puhelimessa eikä ehdi lenkille, lapset kipeenä tai jotain. Silloin se yksinäisyys vähän kalvaa....

 

[tuore mamma]

Raivottarelle vastaan, että mielelläänhän sitä olisi ehkä hieman enemmän muiden äitien ja lasten kanssa, mutta ongelmahan tässä on just se, että sitä mukavaa ja pysyvämpää seuraa ei vain tahdo löytyä! Kun ei ole asunut paikkakunnallakaan kuin muutaman vuoden, ja ei ole asuinpaikassaan edes töissä, niin hankalahan sitä on löytää muita kuin hyvän päivän tuttuja. Naapurit on asia erikseen.

Muiden lasten seura omalle lapselle on ehdottoman tärkeetä, mutta musta nykymaailmassa on liikaa sellainen trendi, että lasta pitää kuljettaa edes takaisin sinne tänne ja viedä sitä milloin minnekin jo ihan pienestä pitäen. Tosiasia kuitenkin on, että lapselle paras paikka on oma koti ja huolehtivat vanhemmat, ja onnen pitää löytyä myös rauhoittumisesta ja itsekseen olemisesta. Jotain harrastuksia ym. voi olla mutta ei liikaa. Ehkä vain arvailen, mutta lieneekö tässä yksi syy lasten pahoinvointiin: ainainen kulkeminen, kiire ja rauhattomuus.

 

[Raivotar]

Raivottarelle vastaan, että mielelläänhän sitä olisi ehkä hieman enemmän muiden äitien ja lasten kanssa, mutta ongelmahan tässä on just se, että sitä mukavaa ja pysyvämpää seuraa ei vain tahdo löytyä! Kun ei ole asunut paikkakunnallakaan kuin muutaman vuoden, ja ei ole asuinpaikassaan edes töissä, niin hankalahan sitä on löytää muita kuin hyvän päivän tuttuja. Naapurit on asia erikseen.

Muiden lasten seura omalle lapselle on ehdottoman tärkeetä, mutta musta nykymaailmassa on liikaa sellainen trendi, että lasta pitää kuljettaa edes takaisin sinne tänne ja viedä sitä milloin minnekin jo ihan pienestä pitäen. Tosiasia kuitenkin on, että lapselle paras paikka on oma koti ja huolehtivat vanhemmat, ja onnen pitää löytyä myös rauhoittumisesta ja itsekseen olemisesta. Jotain harrastuksia ym. voi olla mutta ei liikaa. Ehkä vain arvailen, mutta lieneekö tässä yksi syy lasten pahoinvointiin: ainainen kulkeminen, kiire ja rauhattomuus.

Samaa mieltä että pitää olla se normaali rauhallinen arki ja päivärytmi, ja sen puute on varmasti myös yksi syy monien lasten eriasteisiin ongelmiin.

Taustalla mulla ehkä se että tuttavapiirissä on pari näitä tosi ujoja ja hiljaisia lapsia jotka eivät olleet muiden lasten kanssa tottuneet olemaan ennen hoitoon menoa, ja shokki olikin sen mukainen ja sopeutuminen pitkä ja kivulias prosessi. Ehkä siksi olen määrätietoisesti käynyt viikottain jonkun lapsellisen ystävän luona omani kanssa tai kutsunut meille kylään, vaikka on tosin kaikkea muuta kuin ujo ja hiljainen. Tuolla "sosiaalistamiskehoituksella" viittasinkin enemmän niihin kirjoituksiin joissa kirjoittaja viettää aikansa vapaavalintaisesti lapsen kanssa kahden.

 

[pirre]

Löysin tämän vanhan ketjun ja päätin sitä jatkaa, koska täältä löytyi monia hyviä juttuja. Meillä on vasta ensimmäinen lapsi parikuukautinen ja olen äikkärillä ollut vasta 3kk, mutta nyt jo huomaa kaipaavansa seuraa. Mulla ei koskaan ole ollut paljon ystäviä, ehkä siksi kun olen aika syrjäänvetäytyvä ja vaikeasti lähestyttävä. Toisaalta koen itseni todella hyväksi ystäväksi, koska en ikinä puukottaisi ketään selkään, jaksan jakaa ilot ja surut ja kuuntelen jos tarvetta on. Mutta toisaalta olen surkea small talkissa ja siksi uusien tuttavuuksien hankkiminen on vaikeaa. Mä tiedän, että monilla on sama ongelma, mutta ei se itseä saa yhtään rohkeammaksi. Noista aiemmista jutuista kolahti se, että jotkut ovat niitä jotka lasten kanssa siellä laatikolla leikkivät ja muut mammat sitten hihittelevät ja puhuvat roskaa siellä laidalla. Voin nähdä itseni juuri siellä laatikolla sitten kun tuo meidän pieni on tarpeeksi vanha sinne.

Stressaan siis jo nyt sitä, että miten ahdistavaksi arki tässä vielä muuttuu Ja kun toivoisin olevani kauan kotona lapsen kanssa, niin miten se onnistuu jossei mitään sosiaalista kanssakäymistä saa päiviin.

Musta olisi hienoa, että jostain löytys se samankaltainen äiti, jolle ei tärkeää ole aina se äänessäolo. Kaikesta ei tarvitse puhua, riittää että tuntee toisen ja siitä toisesta on seuraa jos sellaista tarvitsee. Plussaa olisi tietty, että mies tulisi vielä oman mieheni kanssa toimeen ja voisi joskus viettää saunailtaa (miehet vahtis lapsia ).

Jotenkin tää maailma on vaan mennyt niin oudoksi. Yksinäisyyttä on ja kukaan ei tiedä miten siitä pääsisi eroon. Miksei sitä voi olla avoin kaikelle uudelle kuten ne pikkulapset siellä hiekkiksellä?

 

[toinen samanmoinen]

Kuulostat aivan minulta. Siksi haluankin sanoa vinkin että jos teidän paikkakunnalla on avoin päiväkoti, suuntaa sinne jo nyt vauvan kanssa. Siellä on taatusti monta jotka pitävät keskustelua yllä ja pikkuhiljaa me hiljaisemmatkin tullaan tutuksi ja saattaapa löytyä joku hengenheimolainenkin. Itse pidän tärkeinä niitä käyntejä, no ihan lapsenkin takia koska 2,5 vuotias nauttii paljon leikkikavereista, mutta itselleni siinä mielessä että kuulee aikuisten juttelua vaikkei itse sanoisikaan mitään.

Jos omalla paikkakunnalla ei ole avointa päiväkotitoimintaa, seurakunnilla on perhekerhoja jotka vastaavat samaan tarpeeseen. Suosittelen kyllä kaikille jotka vähänkään epäilevät tylsistyvänsä tai jaksamistaan. Siellä tutustuu hiljaisempikin helpommin kuin vaikka leikkipuistossa. Ja plussana valtava lelumäärä, joten vilkkaammatkin lapset viihtyvät hyvin.

Turhaan pelkäät sitä että "jo" kolmessa kuukaudessa tylsistyy aikuisen seuran puutteeseen. Alku on ehkä kaikkein vaikein kun muutos on suurin, mutta siihen tottuu ajan mittaan. Isommasta lapsesta on myös eri tavalla seuraa kuin vauvasta. Arjen haastavuus tyyntyy lapsen kasvaessa, joten oma pääkin selvenee kummasti.

Voimia sinne!

 

[moneen junaan]

Kyllä minä kyseenalaistan hyvän vanhemmuuden, jos a) lapsi tungetaan hoitoon puolivuotiaana (en tiedä tekikö ketjun äiti niin, hoidonhan voi järjestää monella tavalla vaikka äiti töihin meneekin) ja b) äidin viihtyminen on se tärkein juttu.

Ja jos ette ole pitäneet yhteyttä ystäviinne niin oma moka - olisko maailman pitänyt odottaa henkeä pidätellen, että teille tule tylsät ajat. Miksette esimerkiksi seurusteluaikoina ottaneet huomioon myös ystäviänne? Oma moka sanon uudelleen.

Ja laput silmiltä mammakerhoissa ja vastaavissa. Ylimielisiä hanhiahan te olette, jos luulette että siellä kaikki muut ovat aivonsa täyttäneet vaipparoskiksen sisällöllä. Avatkaa itse keskusteluja ja kuulostelkaa.

Totta on, ettei sydänystävää löydy noin vain. Mutta mites olisi ihan tuttava, kaveri? Alkuunsa?

 

[Khaosan..]

Mää rakastan olla kotona , enkä menis ikinä toihin jos se ei olis raha juttu.
Tosin mulla on 4 parasta kaveria samassa tilanteessa, eli vanhempainvapaalla ja ehkä noin 10 kaveria äitilomilla -ja nään heitä ainakin pari kertaa viikosssa. Mies on pe, la,su kotona ja asutaan keskustassa. Että lounaalla käydään vauvan kanssa lähes aina ulkona.
Aamupäivällä ei ehdi tylsääntyyn, kun tekee aamuhommat on kello jo pian 11 ja sitten poika nukkuu pari tuntia ja ite harhailen netissä. Iltapäivällä tulee mies -ja sit vaan ollaan tai tehdään jotain, saatan käydä jumpalla, käydään kaupoilla tai mummulassa etc. Ja kello 19 vauva menee nukkuun ja on oman ajan aika.
Harrastuksissa ei käydä, vauvauinti on liian aikaseen ja muskari päikkyaikaan.
Myönnän kyllä että jossain lähiössä tai maalla tilanne ei ois tää. TV tä en päivällä katso. Luen kyllä hyvin paljon kun imetän tai kun vauva nukkuu.

 

[toinen samanmoinen]

Aiheen ydin taitaa olla tukiverkko. Toki saattaa olla oma moka jos lapsuuden kaverit on jääneet, tai opiskelukaverit, mutta usein nykyään ongelma on siinä että on muutettu kauas "omista ympyröistä". Edellinen kertoi millaista on vauva-arki kun ON ne kaverit siinä lähellä ja samassa elämänvaiheessa. Silloin on mukavaa. Tiedän monta lapsiperhettä joilla ei ole tukiverkkoa. Jotenkin se omien läheisten ihmisten puuttuminen on ihmiselle iso juttu, on luontaisempaa kuulua ryhmään joka tukee. Pakko se vaan on itsekin myöntää, vaikkei sitä ymmärrä. Meidän suvut on kaukana ja ne kaverit on muuttaneet töiden perässä pois tästä opiskelukaupungistaan. Suhteet nuoruuden sydänystäviin on minullakin tallella, mutta mitä se arjessa auttaa kun ainut yhteys on koneella tai puhelimessa.

 

[pirre]

Juuri näillä linjoilla olen, kuin edellinen. Mä olen kaveripiirissä aina ollut se, joka pitää muihin yhteyttä ja mä olen sitä kironnut, kun kaverit unohtavat kaverit seurustellessaan. Itse kumminkin olen aina tiiviisti pitänyt yhteyttä heihin, vaikka monta kertaa olen ajatellut miksi niin teen, kun he eivät sen miehensä lisäksi näytä muita kavereita tarvitsevan. Mutta kumminkin olen ajatellut juuri sitä, että sitten kun itse joskus kaveria tarvitsen, niin olisi turha valittaa jossei heihin olisi aiemmin yhteyttä pitänyt. Eli nyt ei ole siitä kyse, ettei kavereita olisi vaan juuri siitä ettei niistä kavereista ole seuraa äitiyslomalla. Kyllä mäkin kavereitani tapaan muutaman kerran viikossa, mutta se on iltaisin kun he eivät ole töissä. Tuolloin olisi miehestänikin seuraa. Enemmän sitä seuraa kaipaa päivisin, kun muut ovat töissä. Mä en vain ole niin "onnekas" kuin esimerkiksi Khaosan, että mulla olisi kavereita äitiyslomalla nyt samoihin aikoihin ja siksi olo tuntuu kovin yksinäiseltä.

 

[bittiaikaa]

"Suhteet nuoruuden sydänystäviin on minullakin tallella, mutta mitä se arjessa auttaa kun ainut yhteys on koneella tai puhelimessa."

Kuuntelin aamulla työpaikallani luennon iän tuomista haasteista ja mahdollisuuksista.

Vaikka lapseni ovat jo maailmalla on ap:n kertoma aika hyvin muistissa.
Elämäni pyöri kotiäitinä leikkikentillä. Siellä oli paljon juttuseuraa. Kävin joskus seurakunnan äitilapsiryhmässä, läheisen koulun äitilapsijumpassa. Lasten kasvaessa keksin aina uusia
menopaikkoja. Minulle on jäänyt noista ajoista mukavia kokemuksia.

Taloyhtiön hiekkalaatikolla oli tarpeeksi juttukavereita. Jotten olisi jumittunut samalle laatikolle lähdimme leikkikentille, ja niitähän on Helsingissä runsain määrin. Ehkä tilannettani avitti se, että
olin aemmin ollut päivähoitovirastossa töissä ja tunsin palvelut.

En tiedä millaista elämäni olisi ollut, jos siihen aikaan olisi ollut kännykkä ja tietokone.
Olen monesti miettinyt, että elimme silloin jotenkin parempaa aikaa.

Tietotekniikka tuo paljon lieveilmiöitä. Netissä tuhraantuu joutavaan aikaa. Eihän siitä mitään haittaa ole, kun asun yksin. Mutta pienten lasten äitinä varmasti tuntisin huonoa omatuntoa.

Asuittepa hankalassa paikassa tai väkirikkaassa paikassa kyllä ongelmiin löytyy ratkaisuja.
Paikallislehdet ovat täynnä ilmoituksia ja kannattaa tutkia neuvolan ja ruokakaupan ilmoitustauluja.

Täällä Helsingissä on elokuvanäytöksiä vauvaperheille. Tarjontaa on ties mitä ehkä liikaakin.

 

[Kun ahdistaa...]

Tämän ketjun aloitus oli kuin suustani. Ymmärrän AP:tä täysin ja tässä tarinani:

Pohjustus: Rakastan perhettäni, lapsiani, kotiani, miestäni ja elämääni, vaikka kirjoituksesta saisi kuinka katkeroituneen kitkerän mielikuvan...

Olen vanhempieni johdosta muuttanut kymmeniä kertoja. Ennen yläasteelle menoa 9koulua, kolme kaupunkia, ei yhtään ystävää. Sama rata ja meno jatkui, kunnes parikymppisenä ajaiduin ns. huonompiin piireihin, kun ei niitä kunnonystäviä oikein ollut tarjolla, kun ei tiennyt koska taas muutetaan, saati minne. Siitä kun ryhdistäydyin oli ystäväsaldo edelleen nollissa.

Tapasin mieheni työpaikassani ja aloimme seurustella. Kas....kas menimme naimisiin ja saimme ensimmäisen lapsen. Mieheni on opiskelija ja kokopäivä sellainen. Yleensä hänen päivänsä venyvät aamu kahdeksasta ilta kuuteen-kahdeksaan. Täällä sitä arkea pyöritettiin ja toivottiin, että kyllä se tästä helpottuu, kun lapsi kasvaa.

Neuvolassa kun kyseltiin että miten jaksat, niin vittuilultahan se kuulosti ja päre paloi enemmän. Eniten ottaa ne ihmiset päähän jotka sanovat että:"siellä sinä vain kotona perse homeessa makaat lasten kanssa". Niille olisi muutama huomautus arjesta. Koitappas revetä paikkoin´hin A,B,C ja D ja vielä yhtäaikaa, siinä kaiken lomassa keskityt laskujen maksuun ja laitat ruokaa, vahdit/viihdytät lapsia (meillä ei katsota lastenohjelmia kuin max.1h/pvä) ja peset pyykkiä, kaiken shown lisäksi yleensä soi vielä puhelin ja ilo on irti

Muutama kaveri oli/on, joita kerran kaksi kuukaudessa tuli nähtyä.

Lapsi ei siis viihdy lainkaan muskareissa yms. ohjatuissa toiminnoissa, joten kotona/puistossa sitä oltiin. Kun ei rahaa mihinkään shoppailuun/turhiin kalleisiin kahviloihin ollut (mihin kyllä pyydettiin mukaan), tai ei ole vieläkään.

Syntyi sitten perheeseen toinen lapsi, kaksi alle kaksivuotiasta, rahat loppu, ja käytännössä yh, ja kun mies kotona on kolme "lasta" vahdittavana. Miehellä kun sattuu olemaan ADHD ja vähän muutakin. Kaikki arjen jutut ovat kontollani, niin raha-asioista->roskien viemiseen, kun ei tuo reppana aina muista pussia ovenpielestä mukaansa viedä, vaikka siitä sanoisikin. Kyllä pinna perkele on koetuksella ja usein.

Itse olen valintani tehnyt ja lusikkani soppaan heittänyt ja perheelleni elänyt. Omat menot ja muut ei ole ainoastaan toissijaisia, vaan ensin lapset, sitten mies ja jos jotain rippeitä jää on äiti...Nyyh.

No kohta kolmatta vuotta kotona ja ahdistus vaan kasvaa, mutta sen siitä saa maksaa. Mitään en vaihtaisi. Kun taaksepäin katsoo, ei niitä pinnanpalamisia enää muista, ainoastaan ne hetket, joita en koskaan vaihtaisi mihinkään.

Turha syyllistää ketään, kuten tässäkin ketjussa on käynyt vaan annetaan voimia ja jaksamisia teille kanssa "kärsijöille", nostetaan me hattua kaikille kotiäideille <3

 

[kotiäiti1]

Kiitos teille, jotka olette jakaneet tässä ketjussa ajatuksia. Aihe on minulle ajankohtainen ja vertaistukea hain etsimällä aiheesta "kotiäiti yksinäinen". Siten tämä vanha ketju löytyi. Lapset ovat tärkeimpiä ja koen tekeväni heille parhaan palveluksen olemalla kotona. Jostain syystä olen kuitenkin jossain määrin yksinäinen susi ja kaipaisin kovasti ystäviä. Olen aktiivinen eli olen pyytänyt kivoilta vaikuttavilta äideiltä yhteystietoja ja olen käynyt muskareissa yms. Joitain tuttuja on sillä tavoin tullut elämääni, mutta tuntuu, että aina minä olen se aktiivinen osapuoli. Nyt olenkin tullut siihen pisteeseen, että en jaksa enää edes yrittää. Säästyypä ainakin pettymyksiltä. Olisi ihanaa, kun olisi vaikkapa yksi äitikaveri, jonka kanssa voisi lähteä ex-tempote puistoon tms. Löysin tämän vanhan ketjun ja tunnistin samoja ajatuksia kuin mitä ketjussa oli kirjoiteltu. Lohdutti, että on muitakin kotiäitejä, joilla samoja ajatuksia.