Tämän ketjun aloitus oli kuin suustani. Ymmärrän AP:tä täysin ja tässä tarinani:
Pohjustus: Rakastan perhettäni, lapsiani, kotiani, miestäni ja elämääni, vaikka kirjoituksesta saisi kuinka katkeroituneen kitkerän mielikuvan...
Olen vanhempieni johdosta muuttanut kymmeniä kertoja. Ennen yläasteelle menoa 9koulua, kolme kaupunkia, ei yhtään ystävää. Sama rata ja meno jatkui, kunnes parikymppisenä ajaiduin ns. huonompiin piireihin, kun ei niitä kunnonystäviä oikein ollut tarjolla, kun ei tiennyt koska taas muutetaan, saati minne. Siitä kun ryhdistäydyin oli ystäväsaldo edelleen nollissa.
Tapasin mieheni työpaikassani ja aloimme seurustella. Kas....kas menimme naimisiin ja saimme ensimmäisen lapsen. Mieheni on opiskelija ja kokopäivä sellainen. Yleensä hänen päivänsä venyvät aamu kahdeksasta ilta kuuteen-kahdeksaan. Täällä sitä arkea pyöritettiin ja toivottiin, että kyllä se tästä helpottuu, kun lapsi kasvaa.
Neuvolassa kun kyseltiin että miten jaksat, niin vittuilultahan se kuulosti ja päre paloi enemmän. Eniten ottaa ne ihmiset päähän jotka sanovat että:"siellä sinä vain kotona perse homeessa makaat lasten kanssa". Niille olisi muutama huomautus arjesta. Koitappas revetä paikkoin´hin A,B,C ja D ja vielä yhtäaikaa, siinä kaiken lomassa keskityt laskujen maksuun ja laitat ruokaa, vahdit/viihdytät lapsia (meillä ei katsota lastenohjelmia kuin max.1h/pvä) ja peset pyykkiä, kaiken shown lisäksi yleensä soi vielä puhelin ja ilo on irti
Muutama kaveri oli/on, joita kerran kaksi kuukaudessa tuli nähtyä.
Lapsi ei siis viihdy lainkaan muskareissa yms. ohjatuissa toiminnoissa, joten kotona/puistossa sitä oltiin. Kun ei rahaa mihinkään shoppailuun/turhiin kalleisiin kahviloihin ollut (mihin kyllä pyydettiin mukaan), tai ei ole vieläkään.
Syntyi sitten perheeseen toinen lapsi, kaksi alle kaksivuotiasta, rahat loppu, ja käytännössä yh, ja kun mies kotona on kolme "lasta" vahdittavana. Miehellä kun sattuu olemaan ADHD ja vähän muutakin. Kaikki arjen jutut ovat kontollani, niin raha-asioista->roskien viemiseen, kun ei tuo reppana aina muista pussia ovenpielestä mukaansa viedä, vaikka siitä sanoisikin. Kyllä pinna perkele on koetuksella ja usein.
Itse olen valintani tehnyt ja lusikkani soppaan heittänyt ja perheelleni elänyt. Omat menot ja muut ei ole ainoastaan toissijaisia, vaan ensin lapset, sitten mies ja jos jotain rippeitä jää on äiti...Nyyh.
No kohta kolmatta vuotta kotona ja ahdistus vaan kasvaa, mutta sen siitä saa maksaa. Mitään en vaihtaisi. Kun taaksepäin katsoo, ei niitä pinnanpalamisia enää muista, ainoastaan ne hetket, joita en koskaan vaihtaisi mihinkään.
Turha syyllistää ketään, kuten tässäkin ketjussa on käynyt vaan annetaan voimia ja jaksamisia teille kanssa "kärsijöille", nostetaan me hattua kaikille kotiäideille <3