Kotiäidin yksinäisyys

[wadelma]

Onko muita jotka kokevat itsensä todella yksinäisiksi kotiäitinä? Minä tunnen itseni yksinäiseksi harva se päivä, välillä tunne väistyy, mutta tulee taas toisena päivänä voimakkaana. On paljon eri aktiviteetteja joissa käyn (siis näitä kotiäideille suunnattuja kuten avointa päiväkotia, muskaria ym.) ja olen näissä tutustunutkin muihin kotiäiteihin joiden kanssa vietän toisinaan aikaa aktiviteettien ulkopuolellakin. Myös muutamia vanhoja ystäviä on samaan aikaan kanssa äitiyslomalla ja heitä tapaan silloin tällöin. Eli periaatteessa seuraa ja toimintaa on (ei jokapäivälle, mutta kuitenkin usein), mutta tästä huolimatta on usein orpo olo. Ikäänkuin en olisi muussa maailmanmenossa mukana, eikä minua kaivata mihinkään enkä ole hyödyllinen.

Ehkä tässä takana on myös se ettei minulla ole ns. parasta ystävää (muutaman ystävän kanssa olemme välillä olleet tosi läheisiä, mutta jotenkin elämä on vienyt eri poluille ja ystävyys hiipunut). Elämänvaihekaveruus kun on aika sattumanvaraista ja usein ne ihmiset katoavat elämästäsi, kun se jakso päättyy ja epäilen näin käyvän myös nykyisten äiti-kavereiden kanssa. Kaipaisin mieheni lisäksi jotain naispuolista ihmistä joka pysyy elämässäni aina ja jolle myös minä olen se tärkein ja rakkain. Kaipaan myös sitä aiempaa ystävyyttä mieheni kanssa. Ennen harrastimme yhdessä, matkustimme yhdessä ja kävimme leffassa, ravintoissa ym. Nyt lapsen myötä tämä kaikki on pitkälti jäänyt, kun aina jommankumman pitää jäädä lasta hoitamaan. Täytyy sanoa, että olen tällä hetkellä äärimmäisen onneton ja surullinen tästä elämäntilanteesta, enkä tiedä mitä tehdä, että olo paranisi. Näin aikuisiällä on vaikea saada uusia läheisiä ystäviä, kun kaikilla tuntuu olevan jo ne bestiksensä.

 

[äityli 123]

Hieman samanlaisia tuntemuksia minullakin. Olen aika yksinäinen, vaikka minullakin on juuri samanlaisia aktiviteetteja kuin sinulla, mutta hyviä ystäviä en ole niistä löytänyt. Tunnen olevani aika eri aallonpituudella useimpien äiti-kavereideni kanssa, eikä heidän kanssaan tule juteltua muusta kuin lapsista. Työssäkäyviä kavereitani näen todella harvoin, sillä päivärytmimme vain ovat niin erilaiset. Viikonloppuisin olemme kolmistaan, minä, mies ja lapsi ja aika usein käymme myös koko perheen voimin kyläilemässä toisissa vauvaperheissä tai joidenkin tuttavapariskuntien luona, tai sukulaisten luona. Ketkään näistäkään eivät oikein ole sydänystäviäni, ja näemme melkein joka viikonloppu eri ihmisiä, koska meillä on hurjan laaja tuttavapiiri, ja jokaista haluaisi nähdä silloin tällöin, mutta kenenkään kanssa ei sitten näe usein. Minäkin kaipaisin hyvää ystävää, ja ajattelin että lasten myötä olisi helppo tutustua, mutta ehkä se tuttavuus on ainakin tähän asti jäänyt hyvin pinnalliseksi. Täytyy toivoa että jossain vaiheessa tutustuisi vielä mukavampiin ihmisiin ja löytäisi sydänystäviä näistä äiti-kavereistakin vaikka.

 

[kommenttia]

Oletteko ajatellut että se sydänystävä jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja tunteita voi olla netinkin kautta? Itse olen saanut paljon vertaistukea siten, meilin tai jonkin suljetun yhteisön kautta. Se on totta että äitikaverit usein on vain niitä vauvajuttujen kavereita- ihania ihmisiä mutta ei sydänystäviä. SYdänystävän löytäminen vaatii vähän samaan tapaan kemiaa kun parisuhdekin - se vaan syttyy tai ei. Ja jos yksinäisyydestä puhutaan niin olen tämän tilanteen lisäksi yksinhuoltaja, siis illat ja viikonloput täysin yksin jos joku ei kyläile. Silloin ne muut yleensä viettää aikaa miehen tai perheen kanssa, jolloin minä olen kaksin vauvan kanssa. Kuten nyt. Mutta onneksi minulla on ystäviäkin ja sukulaisia joiden kanssa on aidot lämpimät välit. Mutta kyllä minä taas ystävän sijasta kaipaisin jotain jonka kanssa jutella illalla tai käydä perhekävelyllä sunnuntaina. Toisaalta, eipä tarvii taas stressata parisuhdetta ja toisen ongelmia vaan keskittyä äitiyteen ja lapseeni. Joten kaikessa on puolensa

 

[Miramaria]

Mulla oli ekat pari vuotta kotiäitinä ihan samat fiilikset, mutta nyt kun oon jo neljättä vuotta kotiäitinä, oon saanut ihan sydänystävän yhdestä toisesta äidistä ja hyviä kavereita muutamista muistakin. JOten ei kannata luopua toivosta, ystävän voi löytää ihan just silloin kun vähiten arvaa

 

[Oma kokemus]

Itselläni on ollut samanlaisia yksinäisiä fiiliksiä aina välillä. Äitituttuja on, mutta ei hyviä ystäviä. Me käydään lapsen kanssa muskarissa, perhekahvilassa yms. Ne tuovat päiviin vaihtelua ja on edes jotain juttuseuraa, mutta samanhenkisiä ja -oloisia ihmisiä niistä ei ole oikein löytynyt. Ehkä olen vain niin "erilainen" äiti. ;-) Omaa tilannettani hankaloittaa vielä se, että muutimme raskausaikanani uudelle paikkakunnalle ja kaverit jäivät vanhalle - tosin välimatkaa ei ole tolkuttomasti, vain puolen tunnin ajomatka. Mies tekee pitkää päivää ja tehdään aika vähän perheenä mitään. Mutta olen yrittänyt tavata vanhoja ystäviäni niin usein kuin mahdollista, kyläillyt sukulaisten luona, jatkanut vanhoja harrastuksiani ja tehnyt jonkin verran vapaaehtoistyötä ja sillä lailla mennyt päivän kerrallaan eteenpäin. Ajan myötä tähän ajoittaiseen yksinäisyyteen on tottunut ja alkanut sopeutua. Olen hyväksynyt sen ettei pelkkä kotiäitiys yhdistä niin paljon että siitä kehkeytyisi automaattisesti hyvää ystävyyttä ilman että henkilökemiat kohtaavat muutenkin. Aika aikansa kutakin. Ensi syksynä palaan töihin ja sitten on taas uudet kuviot.

 

[Mitäs jos..]

Mulla oli ekat pari vuotta kotiäitinä ihan samat fiilikset, mutta nyt kun oon jo neljättä vuotta kotiäitinä, oon saanut ihan sydänystävän yhdestä toisesta äidistä ja hyviä kavereita muutamista muistakin. JOten ei kannata luopua toivosta, ystävän voi löytää ihan just silloin kun vähiten arvaa

Onnittelut sitkeydestä jos noin kauan olet jaksanut kotiäitinä olemista. Eikö missään matkan varrella tullut mieleen vaan mennä takaisin töihin? Minusta ei aina kannata hampaat irvessä yrittää olla kotiäitina vuositolkulla jos siitä pohjimmiltaan kärsii esim tuon yksinäisyyden takia. Ei se huonosti voiva äiti sille lapsellekaan ole hyvästä.

 

[miramaria]

Mulla oli ekat pari vuotta kotiäitinä ihan samat fiilikset, mutta nyt kun oon jo neljättä vuotta kotiäitinä, oon saanut ihan sydänystävän yhdestä toisesta äidistä ja hyviä kavereita muutamista muistakin. JOten ei kannata luopua toivosta, ystävän voi löytää ihan just silloin kun vähiten arvaa

Onnittelut sitkeydestä jos noin kauan olet jaksanut kotiäitinä olemista. Eikö missään matkan varrella tullut mieleen vaan mennä takaisin töihin? Minusta ei aina kannata hampaat irvessä yrittää olla kotiäitina vuositolkulla jos siitä pohjimmiltaan kärsii esim tuon yksinäisyyden takia. Ei se huonosti voiva äiti sille lapsellekaan ole hyvästä.

En ollut huonosti voiva, mulla on kyllä muita kavereita (ei-äitejä) joita tapaan iltaisin. Jos oisin mennyt töihin, niin miten se ois muuttanut tilannetta? Ei mulla töissäkään mitään sydänystäviä ole, duunikaverit on ihan kivoja mutta en käy töissä pääsääntöisesti siksi, että hoitaisin siellä sosiaalisen elämäni... Olen kokenut tärkeämmäksi työksi hoitaa omia lapsiani kuin hoitaa itse päivät muita ihmisiä ja viedä lapset muitten hoidettavaksi. Kukin tekee sitä, minkä kokee tärkeäksi, ei siitä kannata säälitellä. Ja älkää nyt ottako tätä minään parjauksena työäitejä kohtaan, olen varma että teille on myös omien lasten hoito tärkeää. Yritän vain sanoa, etten ole ollut näin kauan kotona vain siksi, että se olisi ollut minusta niin viihdyttävää (vaikka se välillä toki sitäkin on) vaan taustalla on muitakin syitä.

 

[alkuperäinen]

Lohduttavaa kuulla, että muillakin samanlaisia tuntemuksia. Itse palaan vajaan vuoden päästä takaisin töihin, joten eihän tämä elämänvaihe loputtomiin kestä. Toisaalta jos toista lasta yritetään jossain vaiheessa niin sittenhän tämä sama on edessä... Vähän kauhistuttaa koko ajatus.

Noista äiti-kavereista vielä sen verran, että jos kerran viikossa tms tapaa jossain perhekahvilassa tai muualla ja sitten lapset pyörii jaloissa, vaatii syliä, huomiota, ruokaa jne niin vaikeahan se on niissä jutuissa päästä pintaa syvemmälle ja monesti puheenaiheet pyörii luontevasti lasten ympärillä. Voihan olla, että jonkun kanssa synkkaisi paremminkin jos tulisi juteltua enemmän ja ehkä kahden kesken. Koskaan ei vaan ole siihen tilaisuutta. Eli en pysty itse sanomaan, että olisin "eri aaltopituudella" kenenkään kanssa, kun tapaamiset ovat liian pinnallisia edes siihen analyysiin. Uskoisin myös, että moni muukin on yksinäinen ja kaipaisi sydänystäviä lisää, mutta kukaan ei kehtaa puhua asiasta ääneen, eikä "roikkua" muiden perässä seuraa kerjäten. Joten tapaamiset ovat enemmän ajan tappamista kuin ystävystymistä. Itse ainakin muiden seurassa esitän pirteää ja iloista, mutta sitten kotona nyyhkytän yksinäisyyttä. Tulee ihan luuseri-olo vaikka ulospäin elämäni näyttää varmaan ihan hyvältä, kun on mies, lapsi, kiva asunto, harrastuksia ja paljon kavereita. Vaan se sydänystävä tai useampi puuttuu.

 

[alkuperäinen]

Mulla oli ekat pari vuotta kotiäitinä ihan samat fiilikset, mutta nyt kun oon jo neljättä vuotta kotiäitinä, oon saanut ihan sydänystävän yhdestä toisesta äidistä ja hyviä kavereita muutamista muistakin. JOten ei kannata luopua toivosta, ystävän voi löytää ihan just silloin kun vähiten arvaa

Onnittelut sitkeydestä jos noin kauan olet jaksanut kotiäitinä olemista. Eikö missään matkan varrella tullut mieleen vaan mennä takaisin töihin? Minusta ei aina kannata hampaat irvessä yrittää olla kotiäitina vuositolkulla jos siitä pohjimmiltaan kärsii esim tuon yksinäisyyden takia. Ei se huonosti voiva äiti sille lapsellekaan ole hyvästä.

Vaikka tämä kommetti ei ollutkaan minulle suunnattu niin haluan silti kommentoida. Ei minullakaan tämä tilanne kauheasti muuttuisi vaikka palaisin töihin, koska ei niitä sydänystäviä siellä (ainakaan) saa. Yksinäisyyttä ei vaan niin helposti silloin huomaa, kun päivät kuluu töitä tehdessä, eikä ole aikaa murehtia tällaisia asioita niin paljoa. Perusongelma pysyy kuitenkin samana eli todellisten ystävien puute. En tiedä mikä siinä on, että toisilla tuntuu niitä läheisiä ystäviä olevan vaikka kuinka paljon ja toiset taas ovat yksinäisiä. Ehkä se on tuuristakin kiinni miten vanhat ystävät pysyvät matkassa mukana, tuleeko ulkomaille muuttoja, saadaanko lapset yhtä aikaa tai onko muuten sellainen elämäntilanne, että pysytään ystävinä. Minulla on käynyt tässä mielessä huono tuuri eli aiemmat sydänystävyydet ovat eri elämäntilanteiden ja muuttojen takia hiipuneet. Ehkä saan syyttää siitä itseänikin eli olisi pitänyt pitää tiiviimpää yhteyttä, mutta ei mennyttä saa enää takaisin ja läheisiä ystäviä on näin aikuisiällä vaikea löytää.

 

[joku vaa]

samanlaista ihan on tällä. Töihinkään ei tee mieli, kun lapsi on vielä pieni. Eikä siellä ollut ystäviä, vaan työpaikkakiusausta. ja muutenkin hoitaisin mieluummin vauvaa kotona itse niin kauan kuin mahdollista tai ainakin toistaiseksi. Kotona on mukavaa, paljon mukavampaa kuin töissä ja vauvan kanssa on ihanaa, mutta se ei poista sitä, että läheisiä ystäviä ei ole.

 

[yksinäinen myös]

Ap:lle ja muillekin. Ihan kuin minun tekstiäni mitä kirjoitit. Juuri toissapäivänä itkin miehelleni, kun tuntuu niin yksinäiseltä. Esikoinen on 2,5 vee ja vauva 6vkoa. Mies on ihana ja periaatteessa kaikki hyvin. Muskareissa yms, käymme (nyt ollut pieni tauko), ja jutteluseuraa sinällään on aina joskus. Muutimme ennen esikoisen syntymää uudelle paikkakunnalle ja tunnen oloni vieläkin oudoksi. Puhun erillä tavalla kuin muut, palvelu esim. kaupassa, virastoissa, terveyskeskuksessa on nyrpeää, kun iloisena alan aina höpöttelemään juttuja. Sukulaiset ja kavereita ja yksi hyvä ystävä perheineen asuu 400km päässä. Tapaamme noin 5 kertaa vuodessa.
Olisi ihana saada jonkun kanssa purettua mielessä pyöriviä syntyjä syviä. Vauvan syntymästä on vähän aikaa ja olisi ihana saada juteltua jonkun kanssa esim. synnytyksestä, mutta yksinään pyörittelen sitäkin mielessä. Tai tulevaisuuden suunnitelmia, unelmia ja harrastuksia.
Kaikki on kiinnostuneita vauvasta ja lyhyet juttelut menee tietenkin siinä. Ja kukapa nyt heti alkaisi pälättää toiselle puoli tutulle esim. unelmistaan. Ja äitini sekä ystäväni kanssa puhelut menevät arkisissa asioissa, jotta pysymme jollakin tavalla käsityksessä toistemme arjesta.
Olen äärettömän onnellinen lapsistani, miehestä ja kodistamme, mutta silti tuntuu kuin minusta jää yksi osa vaille elämää (naurut, ilot, surut jne.) Mieheni, vaikkakin on ihana jne. on kuitenkin mies, eikä täysin tajua pointtiani. Alakulo asiasta vain aika-ajoin painaa päälle.
Minäkin olin töissä lasten välissä, mutta töitähän siellä tehdään eikä sydänystäviä. Nyt on haaveissa olla kotona pitempään. Saapas nähdä...
Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja yritän nauttia siitä. Esikoinen katsoo flunssaisena DVD:tä, pikkuinen nukkuu ulkona. Itsellä tukka pörröllä ja silmät ristissä valvotun yön jälkeen. Vaatteet kiristää ja olisi niiiiiin piristävää lähteä vaateostoksille huomenna, mutta ahdistaa jo valmiiksi yksin lähteminen. Olisi kiva voida kysyä jonkun mielipidettä ja käydä kahvillakin.
Nooh, tulipas pitkä pätkä, vaikka piti vain lyhyesti laittaa.

 

[joku vaa]

Mä lähtisin mielelläni. Että oon vaikka edes hengessä mukana, jos se helpottais ahdistusta. Onnea vauvasta ja kaikesta hyvästä, mitä on!

Itse oon ollut vailla sydänystävää jo kauan, ei oo vauvan vika tai kotiäitiyden. Mies on paras ystäväni, mutta silti... Vauvan kanssa on ihanaa tosiaan, mutta hauskempaa olisi kun olisi muutakin hyvää seuraa! Nyt vierailee sukulaisia lasta tapaamassa, mutta valitettavasti en heistä kaikista edes oikeasti pidä eikä ne mua tulekaan tapaamaan. Lisää vaan yksinäisyydentunnetta ja vaivaakin siitä on. Kaikista ei tietenkään tule ystäviä eikä voi edes pitää, mutta toimeen tullaan. Mieluummin tekisin jotain muuta, mutta vauvan äitinä joutuu tähänkin asemaan. Tilitinpäs hiukkasen

 

[kotiäiti-työäiti]

minä olen myös yksinäinen äitiyslomalla, puistossa toki tapaan muita äitejä mutta jotenkin minut on suljettu piiristä ulos. En halua nyt lietsoa stereotypioita, mutta puiston äidit ovat kaikki vähän sellaisia elämäntapa-kotiäitejä, ja minä olen taas työäiti joka on äitiyslomalla (juristi). Jotenkin en löydä mitään yhteisiä puheenaiheita ja saatan olla muiden äitien silmissä outo muutenkin. Esim. kerran tuli puheeksi töihinpaluuasiat, ja kun sanoin että esikoisen kanssa palasin töihin kun lapsi oli 6kk, tuli niin jäätävä hiljaisuus äitiringissä ja merkitseviä katseita vaihdettiin. Tuli tosi paha mieli, ja vielä kun jälkikäteen kautta rantain kuulin että minua oli tästä selän takana haukuttu niin alkoi melkein itkettämään (varmaan vähän mieli herkässä). Kuopus on menossa sitten hoitoon kun vanhempainloma loppuu, enkä tätäkään uskalla puistopiirissä sanoa tulematta taas tuomituksi

On varmasti siis omassakin itsessä korjattavaa, pitäisi vain olla reippaampi ja rohkeasti tunkea mukaan, mutta kun usein on käynyt niin että äitipiirin naurunremakka yllättäen katkeaa heti kun ilmestyn paikalle, niin olen sitten alistunut ja ajatellut että en sitten väkisin heidän seuraansa tuppaudu. Varmaan koomisen näköistä, kun 6-7 naista keskustelee porukassa puistossa ja minä sitten leikin kaikkien lasten (omieni lisäksi) vähän etäämmällä. No lapset ainakin tykkäävät minusta, yksikin sanoi että olen kiva täti kun leikin enkä vaan puhu niinkuin aikuiset yleensä

Kovin moni ei varmaan tätä uskalla tunnustaa, mutta yksinäisyys saattaa ajaa monen äidin palaamaan nopeasti töihin. Ei siellä työpaikalla välttämättä mitään sydänystäviä ole sielläkään, mutta aikuista seuraa, kollegoita ja vertaistukea. Ymmärrän hyvin että ne kotiäidit jotka saavat tällaista vertaistukea toisistaan viihtyvät kotiäitinä. Itselläni on päin vastoin ulkopuolinen ja "hyljeksitty" olo, joten en oikein voi sanoa nauttivani tilanteesta.

 

[Swii]

Ymmärrän sinua hyvin kotäiti-työäiti. Minäkin olin syystä tai toisesta se leikkipuiston mustalammasäiti. Olen kaikeksi pahaksi onneksi tosi ujo, enkä helposti pysty puhua tuntemattomien kanssa.

Vaikka olen kolmatta vuotta kotiäiti, olen jostain syystä tutustunut hirmu mukaviin työssä käyviin äiteihin. Loppujen lopuksi kuitenkaan sillä ei ole merkitystä, onko koti-vai työäiti, tutustuminen tuntuu olevan ihan tuuripeliä.

Tosi kurjalta tuntuu puolestasi, jos sinua haukutaan takanapäin ja mulkoillaan päälle. Saisivat mammat mennä itseensä. Tosi outoja yhteisöjä kyllä joskus noissa mammapiireissä. Itse koen, että minun olisi pitänyt pukeutua ja ajatella tietyllä tavalla sopiakseni joukkoon. Olen vähän semmoinen vaihtehtoihminen, mikä käy ilmi pukeutumisesta ja ajattelutavasta.

Itse olen antanut jollain tavalla periksi. En enää edes etsi seuraa äideistä lähiseudullani. Tunnen monia tosi mukavia äitejä kauempaa kotoamme, mutta päivittäin ei tavata. Ja puistoihin meitä ei lapseni kanssa "puistoaikoihin" saa enää kirveelläkään! Pitäköön tunkkinsa. ;-) Olen myös sillä tavalla hankala ihminen, etten osaa pitää hyvänpäiväntuttuja. Kyllä sen äitikaverin kanssa pitää olla paljon muutakin yhteistä ja kemioiden toimia, kuin että ainoa yhdistävä tekijä olisi lapsi.

Toivottavasti löydät vielä mukavaa seuraa, ja uskonkin että näin käy, olet fiksun ja ajattelevan oloinen henkilö!

 

[Tätä mieltä...]

Minulla on hieman vastaavia kokemuksia kuin kirjoittajalla kotiäiti-työäiti. Minulla ei valitettavasti ollut yhtään lähellä asuvaa ystävää tai edes tuttavaa samanaikaisesti äitiyslomalla, joten ihan tietoisesti päätin heti lapsen synnyttyä, että lähden rohkeasti mukaan perhekahviloihin, muskariin ym. Hyvin pian huomasin saman asian kuin nimimerkki kotiäiti-työäiti eli on asioita, joista kannatti olla hiljaa tai muuten sai oudoksuvia katseita osakseen esim. juuri tuo töihin paluu tai omalla kohdallani imetyksen epäonnistuminen. Välillä tuntui kyllä vahvasti, että olin ihan eri planeetalta kuin muut äidit. Onnekseni jatkoin sitkeästi eri paikoissa käymistä ja eräästä neuvolan järjestämästä äiti-lapsitapaamisesta löysinkin sitten itselleni hengenheimolaisen, josta myöhemmin on tullut minulle oikea sydänystävä. Huomasin hyvin pian, että tuon äidin kanssa voisi ns. synkata ja pyysin häneltä puhelinumeroa. Uskalsin sen tehdä, koska ajattellin, ettei tätä tilaisuutta voinut yksinkertaisesti jättää käyttämättä. Laitoin sitten hänelle myöhemmin tekstiviestin, johon kirjoitin, että minusta tuntuu, että meillä voisi olla paljonkin juteltavaa ja ehdotin vaunulenkkiä. Näistä tapaamisista alkoi sitten vähitellen muodostua se todellinen ystävyys, joka siis jatkuu edelleen, vaikka emme kumpikaan enää ole kotona lasten kanssa. Niin ehkä se pointti, mitä tässä halusin sanoa, on se, että kyllä sen sydänystävän löytäminen on mahdollista vielä aikuisenakin, mutta se tosiaan vaatii sitä, että kemiat oikeasti kohtaavat.

 

[alkuperäinen]

Onhan se ystävien löytäminen aika paljon itsestä kiinni. Jos on aktiivinen, ehdottelee tapaamisia ja käy eri paikoissa niin ystäviäkin saa. Myös esim. kavereiden kavereista voi tulla omiakin ystäviä. Itse olen sydänystävien menettämisen jälkeen aktivoitunut ja saanut aika ison kaveripiirin, mutta yhdestäkään ei ole tullut sen läheisempää ystävää. Ei kait ole sitten vaan "kolahtanut". Ja kun on se lapsi ja mies niin ei ole enää samalla tavalla aikaa ystäville ja ystävyyssuhteiden luomiselle kuin joskus nuorempana. Mutta ei kai tästä ole kuin yksi suunta ylöspäin eli täytyy vielä aktiivisemmin käydä eri äiti-tapaamisissa ja kärkkyä josko hengenheimolaisia löytyisi. Ongelma on siinä, kuten sanoin, että se vaatii, että kummallakin on "tyhjiö" ystäväpiirissä, koska jos toisella on jo ne sydänystävät niin siihen on vaikea enää mennä väliin.

Nimimerkille: yksinäinen myös: voi kuinka tuollainen shoppailu/kahvittelu kuulostaisi kivalta. Meidän kaikkien yksinäisten pitäisi varmaan kokoontua ja selvittää löytyisikö niitä sydänystäviä tästä porukasta. Niin omilta monien ajatukset tuntuvat. Meillä ei onneksi ole tällä seudulla tuota kotiäiti-työäiti-jaottelua noin selkeästi, koska useimmilla tuntuu olevan hyvä koulutus ja työpaikka johon palata ja jonne välillä haikailee.

 

[äiti Vantaalta]

Oli pakko vastata tähän ketjuun. Olen kahden lapsen äiti. Nuorempi vasta 2,5 kk. Elämä tuntuu tylsältä kotiäitinä. Ainaista esikoisen harrastuksiin kuskaamista ja pienemmän imettämistä ja vaippojen vaihtoa.

Mulla oli kiinnostava työ, josta jäin äitiyslomalle. Nyt aikuisten seuraa ei ole, kun en voi esikoisen harrastusten vuoksi käydä perhekerhoissa, koska ovat samaan aikaan. Välit mieheenkin on kiristyneet, kun mulla on pinna niin kireellä. Tälläistä pitäisi vielä jaksaa lokakuuhun, jolloin vanhempainvapaa loppuu ja aloitan sivutyön.

Esikoisen harrastukset loppuu toukokuun alussa ja syksyksi en aio ottaa näin paljon kuskaamista vaativia harrastuksia hänelle.

En minäkään tunne itseäni hiekkalaatikkoäidiksi. En jaksa ainoastaan jutella lapsista vaan on kiva jutella myös muista kiinnostavista aiheista.

Tapaaminen olisi kiva juttu. Onko muita pääkaupunkiseudulta tai Vantaalta?

 

[hfuy]

Mun mielestä ei kannata hakea itsestään syytä tyyliin "en voi saada äitikavereita koska aion palata töihin/koska olen vaihtoehtoihminen/koska meikkaan/jne." Meitä on niin moneen junaan, että varmasti jokaiselle löytyy joku hengenheimolainen, vaikkei ehkä ensimmäisestä perhekahvilasta tai muskarista niin ehkä jostain muualta.

 

[mie vaanxx]

Oli pakko vastata tähän ketjuun. Olen kahden lapsen äiti. Nuorempi vasta 2,5 kk. Elämä tuntuu tylsältä kotiäitinä. Ainaista esikoisen harrastuksiin kuskaamista ja pienemmän imettämistä ja vaippojen vaihtoa.

En minäkään tunne itseäni hiekkalaatikkoäidiksi. En jaksa ainoastaan jutella lapsista vaan on kiva jutella myös muista kiinnostavista aiheista.

Kai kuitenkin sentään tiesit, että sitä se on lasten kanssa; imettämistä, vaippojen vaihtoa, harrastuksiin kuskaamista, ruuan laittoa jne. jne.

Sellaista se on elämä, pitää tehdä sellaisiakin asioita jotka eivät ole niin kiinnostavia mutta, että niin tylsää, että mieluummin menee töihin kun on omien lastensa seurassa ja osallistuu heidän kehitykseensä , niin sorry vaan mutta en kyllä jaksa ymmärtää.

Ei siellä hiekkalaatikolla lapsista tarvitse jutella, vai ajatteletko, että vain sinä olet fiksu joka on kiinnostunut muista asioista ja muut äidit eivät.

Olin lasteni kanssa kotona koko heidän lapsuutensa aina siihen asti kun kuopus meni kouluun. Muutimme uuteen asuinpaikkaan kun esikoinen oli n. 1,5 v enkä tuntenut ketään alueelta mutta läheisessä leikkipuistossa tutustuin muihin kotiäiteihin ja emme todellakaan puhuneet kaiken aikaa lapsista vaan kaikesta maan ja taivaan välillä.

Kävimme n. kerran kuukaudessa syömässä äitien kesken ja joskus tanssimassakin, vuorotellen myös pidimme nyyttikestejä jonkun luona. Kävimme kiinnostavilla luennoilla, teatterissa, musiikki- ja tanssiesityksissä ym. ym.
Harrastuksiin ja kerhoihin kuljetimme vuorotellen, katsoimme toistemme lapsia kun piti päästä asioille jne.

Lapsemme ovat jo nuoria aikuisia ja pidämme vieläkin yhteyttä monien äitien kanssa.

Kyllä kotona viihtyminen on asenteesta ja arvoista kiinni.

 

[*asenne kunnossa*]

.

Kyllä kotona viihtyminen on asenteesta ja arvoista kiinni.

Monet kotiäiditkin puhuvat yhteisöllisyyden perään ja kauhistelevat nykyajan kilpailu- ja yksilökeskeistä kulttuuria. SILTI heiltä itseltäänkin tulee juuri tämän tyyppisiä kommentteja keskusteluun, että "se on susta ITSEstäsi kiinni, se on ASENTEESTA kiinni jne..." Aina kun asiat eivät ole vain asenteesta ja arvoista kiinni. Juuri yksi ongelma on yhteisöllisyyden puute, tässäkin - kun kotiäitiys tuntuu rankalta, tylsältä, yksinäiseltä tmv. eikä asenne vain auta, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta ei, ei muilta tule tukea, vaan piruilua ja oman sädekehän kiillotusta - en JAKSA ymmärtää muita ratkaisuja = "en hyväksy muunlaisia äitejä ja vain minä (ITSE, YKSILÖNÄ) olen oikeassa".

"...mieluummin menee töihin kun on omien lastensa seurassa ja osallistuu heidän kehitykseensä , niin sorry vaan mutta en kyllä jaksa ymmärtää."

Tämäkin kertoo juuri niistä taustatekijöistä, miksi Suomessa on niin vähän yhteisöllisyyttä - jos on niin mahdotonta "jaksaa" ymmärtää muita ratkaisuja. Nekin jotka käyvät töissä, ovat halutessaan yli 70% valveillaoloajasta lasten kanssa ja HALUAVAT olla lastensa seurassa ja näin OSALLISTUVAT heidän kehitykseensä ja enemmän kuin mielellään. Kun kotona kaikki on kunnossa, hoito hyvässä hoitopaikassa on hyvä lisä lapsen kasvulle ja kehitykselle.

Monet kotiäidit eivät mene töihin siksikään, että se työ ei yhtään houkuttele syystä tai toisesta. Heilläkin on usein tämä toinen puoli päätöksenteossa mukana, vaikka monesti korostavat vain "arvovalintaansa".

 

[mie vaan xx]

Ai no mikä sitten auttaa jos asenne on se, että ei kiinnosta mennä muiden ihmisten seuraan. Yhteisöllisyyteen tässä juuri on kehoitettu vai
odottavatko nämä tylsistyneet kotona olijat,että joku tulee sinne kotiin heitä viihdyttämään ja puhumaan niistä kiinnostavista asioista kun muut äidit eivät siellä hiekkalaatikolla osaa puhua.

Todellista mielikuvituksen puutetta jos pitää töihin mennä sen takia, että ei keksi mitään tekemistä kotona ollessa. Jos pitää mennä töihin niin sitten menee töihin mutta jos haluaa olla kotona niin eikö siinä oma asenne ratkaise miten siellä viihtyy ja mitä tekemistä keksii.

 

[Yksin hiihtäjä]

Voi olla, että ihmisissä on eroja tuon yhteisöllisyyden suhteen. Itse en ole kovin yhteisöllinen ihmien. Olen aina nauttinut eniten yksin puuhastelusta. Tämä sosiaalinen puoli äitiyden myötä onkin tullut pikkuisen yllätyksenä. Sitten varmasti helpottaa kun lapsella alkaa olla jo omia kavereita, eikä itse tarvitse olla enää lapsensa "sosiaalistaja".

Minä olen siis ihan lapsesta saakka ollut semmoinen yksinäinen susi ja nautin ihan vilpittömästi siitä. Siksi ei hiekkalaatikkomeininki kiinnosta yhtään.Puisto täynnä lapsia ja vanhempia saa aikaan lähinnä ahdistusreaktion. Haluan hoitaa ulkoilut rauhaisammissa merkeissä. Mieluummin vaikka jossain luonnossa tai sitten puistossa hiljaisempaan aikaan.

Tottakai tunnen syyllisyyttä asiasta, kun äiti-ihmisen kai pitäisi jossain määrin olla sosiaalinen. Onneksi lapsi saa kerhoissa ja muskarissa ikäistään seuraa ja jatkossakin aion dilemman varmaan ratkaista juuri kerhotoiminnalla.

Onneksi on muutama ihan kiva äitikamu, mutta en heidänkään seuraa aktiivisesti kaipaa. Parasta on viettää omaa aikaa kirja nenän alla tai omissa harrastuksissa.

Muuten ei tämä yksin olo haittaa, mutta lapsen takia koen asiasta paineita. Jotenkin tuntuu että se ihanneäiti on myös sosiaalinen.

 

[Oma kokemukseni]

Se on kivaa että "Mie vaan xx":llä on mennyt niin hyvin ja että hän on aikoinaan löytänyt joukon hyviä äitikavereita. Ja mukavaa että hän kävi kertomassa kaikille yksinäisille äideille kuinka hyvin hänellä on mennyt ja kuinka yksinäisyys on vain omaa syytä. Varmasti hän on siinä suhteessa oikeassa että oma-aloitteisuudesta ja aktiivisuudesta on paljon apua. Mutta äitiyhteisöissäkin on klikkiytymistä ja jotkut kotiäidit näyttävät kehittäneet oman versionsa "työpaikkakiusaamisesta". Sitä voisi kai kutsua "leikkipuistokiusaamiseksi" tai "perhekahvilakiusaamiseksi", jossa hiukan erilaista äitiä aletaan syrjiä ja jättää ulkopuolelle yhteisistä jutuista. Näin ainakin voisi päätellä monista kirjoituksista täällä. Perisuomalainen syyllistäminen tuskin auttaa ketään löytämään uusia ystäviä vaan saa vain yksinäisen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi kun mammakavereita ei olekaan pilvin pimein. Toivon omasta puolestani että kaikki yksinäiset äidit löytäisivät jonkun kaverin, jonka kanssa jakaa kotiäidin arkea ja että yhteisöllisyys olisi sitä, että kun perhekahvilassa tai leikkipuistossa joku on vähän yksikseen sivussa, mentäisiin juttelemaan tai kutsumaan mukaan suurempaan joukkoon. Ujolle voi olla todella vaikeaa lähestyä yksin isompaa porukkaa, vaikka olisi asenne kuinka kohdillaan.

Ja niistä keskustelunaiheista... Itse olen huomannut että lapsista on kaikkein helpoin jutella. Se on kuitenkin se ainoa takuuvarma yhdistävä tekijä. Ja kannattaa myös kysellä toisten lapsista. Kiinnostuksen osoittaminen auttaa eteenpäin tuttavuuden luomisessa. Joskus yritin ottaa puheeksi vaikka jonkun näkemäni hyvän leffan tai lukemani kiinnostavan kirjan tms. mutta totesin pian etteivät omissa mammapiireissäni ihmiset olleet kovin kiinnostuneita tällaisista puheenaiheista. Siksi kai hyviä äitikavereita ei olekaan löytynyt kun kiinnostuksen kohteet eivät ole käyneet yksiin. Mutta ihan kivoja tuttuja olen saanut, joiden kanssa on voinut jakaa sitten kokemuksia äitiydestä, kun ollaan käyty muskarissa ja perhekahvilassa.

 

[äiti vantaalta]

[/quote] Kai kuitenkin sentään tiesit, että sitä se on lasten kanssa; imettämistä, vaippojen vaihtoa, harrastuksiin kuskaamista, ruuan laittoa jne. jne.

Sellaista se on elämä, pitää tehdä sellaisiakin asioita jotka eivät ole niin kiinnostavia mutta, että niin tylsää, että mieluummin menee töihin kun on omien lastensa seurassa ja osallistuu heidän kehitykseensä , niin sorry vaan mutta en kyllä jaksa ymmärtää.

Ei siellä hiekkalaatikolla lapsista tarvitse jutella, vai ajatteletko, että vain sinä olet fiksu joka on kiinnostunut muista asioista ja muut äidit eivät.[/quote]

Sellaista se on elämä, että voi tehdä muitakin asioita kuin omistautua kokonaan kotiäitiydelle ja ajaa itsensä loppuun lasten ja kotitöiden kanssa. Vaikka olen päättänyt olla kotona kaksi vuotta ei sen silti tarvitse merkitä sitä, että eristäydyn kotiin. Sosiaalinen ihminen kaipaa muidenkin ihmisten seuraa.

Esikoisen ollessa vauva tuntemukseni eivät olleet tälläiset. Liikuimme tosi paljon ja kävimme eri paikoissa jne. MUTTA nyt kahden kanssa tilanne on aivan toinen. Lähteminen ei ole lainkaan helppoa. Nyt pitää huomioida kerhot ja muskarit, kahden ruoka-ajat, päivän lepohetki ja lasten ohjelmat. (Meillä kun ei ole tallentavaa boksia).

"mie vaanxx" oli löytänyt mukavia äiti-kavereita, mutta maailma on senkin suhteen muuttunut. 20 vuotta sitten kyläänkin mentiin ilmoittamatta. Nykyään ihmiset haluavat, että kyläilystä sovitaan etukäteen. Ystävyyssuhteita hoidetaan helposti ainoastaan puhelimella.

Mä olen kyllä sosiaalinen tyyppi, mutta tällä hetkellä voimat ei riitä siihen, että alan etsimään äiti-kavereita erilaisista paikoista. Mielummin käytän tuon energiani lasteni hoitoon ja ulkoiluun.

Se, että tykkään työstäni ei tarkoita, etten rakastaisi lapsiani ja haluaisi seurata heidän kehitystään ja kasvamistaan. Olisinhan nykyajan ehkäisyn aikakaudella voinut jättää lapseni synnyttämättä. Kysymys ei ole siitä.

Kyllä mä viihdyn kotona. Hyvinkin. Mutta ei se sosiaalisten kontaktien puutetta korvaa. Hiekkalaatikolla toki puhutaan lapsista, muttei se MIELESTÄNI saa olla ainoa puheenaihe.

 

[äiti vantaalta]

Edellisen viestin yläosan lainaus nimimerkiltä "mie vaanxx" ei näköjään onnistunut. 3 ekaa kappaletta on hänen tekstiään.