Mulla on kotona vauva 7 kk ja lapsi 3 v. on käynyt päivähoidossa (1-vuotiaana aloittamassaan kunnallisesssa hoitopaikassa) koko ajan n. 4 pv/vkossa, 7 h/pv.
Kun on ensin herännyt tunnin-kahden välein yöllä imettämään, en ymmärrä miksi mun pitäisi jaksaa vielä laittaa ruokaa, siivota ja tarjota puistossa turvallinen leikkiympäristö - samalla vahtien että kuopuksen tarpeet tulee tyydytettyä.
Sen sijaan nautin ajatuksesta, että hoitosuhde tuttuihin hoitajiin säilyy; voin itsekin nukkua päivällä hetkisen; tehdä kotityöt, jotta _koko perhe_ voi nauttia 5 tuntia yhteistä aikaa ilman ylenmääräisiä velvotteita.
Vaikka päiväkodissakaan ei ole yhtä hoitajaa näin pientä lapsimäärää varten, eivät hoitajat kuitenkaan joudu osallistumaan samassa määrin muihin tehtäviin (Siivous/pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassa käyminen, imetys, imetys, imetys). Tiedän, olen ollut töissä sellaisessa.
Toki lapset eivät saa samaa yksilöllistä kohtelua kuin kotona, mutta todellisuudessa en ehdi enää itsekään kohtaamaan esikoista niin henkilökohtaisesti kuin haluaisin. Sitä paitsi, tuosta 7 h päivähoitoajasta puolet menee syödessä ja nukkuessa - muutama tunti leikkiä kavereiden kanssa ei voi vielä vahingoittaa ketään.
Olen erityisen kiitollinen siitä, että vauvallani on subjektiivinen oikeus äidin läsnäoloon, sylihetkiin, vauvatteluun, hellittelyyn ja silmiin tuijotteluun ilman esikoista kirvelevää mustasukkaisuutta. Lisäksi on ihana kuulla päivähoito-päivän kuulumisina, että esikoiseni on taas saanut nukkua 1,5 h ilman vauvan aiheuttamaa häiriötä. Esikoiseni on silloin tasapainoinen, vireä ja innostunut aina iltaan saakka.
Vauva-arjesta ei etukäteen voi tietää, miten väsynyt tai masentunut vanhempi on. Kaikkia tarpeitaan ei pysty kuvittelemaan ja jokainen vauva on erilainen. Yhtäkkistä tai tilapäistä hoitoa on vaikea saada järjestymään eikä kaikilla ole entisaikojen kaltaisia yhteisöjä ympärillään, kun mummot ja vaarit asuvat muualla. Miksi siis luopua tutusta paikasta, johon lapsi on palaamassa kuitenkin pian takaisin??
