H
hukassa
Vieras
sanokaa nyt hyvät ihmiset, mitä tässä tekee. alkaa jo todellisuus niin hämärtyä, että alan jo itsekkin kuvitella että vika taitaakin olla minussa, kun mieskin niin sanoo.
elikkä ongelmana arki ja käskyttäminen. mies käy töissä, minä päivisin kotona pienen pojan kanssa. aamulla poika herää..minä nousen pojan kanssa ja laitan kahvit ja pojalle puurot. mies ei nouse, ei vaikka pyydän. aina "ihan kohta, ihan kohta" ja siitä tulee sitten riitaa, kun mikään "ihan kohta" ei ikinä ole tarpeeksi pitkään. kello on siis tähän aikaan yleensä 9-10 ja mies lähtee puolen päivän aikoihin töihin...eli yhteistä aikaa ei paljon ole. unien vähyydesta se ei voi olla kiinni, koska nukkumassa ollaan ennen puolta yötä yleensä ja unien pituus siis on jo 10 tuntia miehellä...ja siltikin tuntuu ettei miehelle riitä mikään. olisi kiva joskus aamuisin yhdessä touhuta jotain, mutta aina se menee siihen riitelyyn asioista, joiden pitäisi olla yhteisiä, mutta jotka tavallaan tuntuvatkin olevankin vain minun asioitani. niin ja mies tulee töistä kotiin siinä n. 22.30. silloin hän menee olohuoneeseen katsomaan televisiota, ehkä jalkapalloa. saattaa ottaa kyllä pojan syliinsä, jos on vielä hereillä. mutta yhteistä aikaa on siinä se 1,5 tuntia.
eli kuten muinakin aamuina, tänäänkin mies nukkui pitkään, 10:een. minäkin nukuin pitkään kyllä tavallisuudesta poiketen, mutta heräsin ja laitoin kahvit ja pyysin miestäkin nousemaan, kun poikakin vielä jatkoi uniaan. yllätys, hän nousikin. laittoi itselleen leivät ja istui keittiöön niitä mutustamaan. tällä välin minä olin laittanut kahvit, laittanut astiat koneeseen ja pesuun, kerännyt pyykit ja laittanut koneen pyörimään ja alkanut katsella kodinhoidontukihakemukseen tarvittavia liitteitä. kun huusin miestä siihen kaveriksi olohuoneeseen, hän saapui paikalle naama pitkänä. kun pyysin, olisiko hän avuksi sen verran, että etsisi kalenterin (josta nähtäisiin mikä hänen isäkuunsa oli tarkalleen), vastaus oli: en mä tiijä missä se on...oon ettiny aiemminkin, eikä löytynyt. no, minähän etsin sen sitten itse. kun pyydän, mennäänkö huomenna yhdessä kelaan aamulla ennen kuin hänen pitää lähteä töihin, vastaus on: tarvitaanko mua siellä?
siis ihan oikeasti, sanokaa kuvittelenko? jos mies käy töissä, eikö kotona tarvi osallistua muuhun kuin oman aamupalan tekoon? masentaa ja rasittaa, kun aina saa olla pyytämässä ja toinen vaan änkyttää vastaan. mies sanoo, että minä vaan valitan ja siksi ei tee edes mieli tehdä mitään, mutta harmittaa niin paljon kun tuntuu että on kaksi lasta, joista pitää huoli. että pulkassa ei oo ainoastaan lapsi, jota vedän...siellä on myös saamaton mies. välillä haaveilen miehestä, joka olisi mies ja tekisi asioita pyytämättäkin tai ainakaan ei mukisisi vastaan kaikesta. valitanko turhasta? mies sanoo, etten voi antaa mistään periksi. samalla hän kuitenkin oli itse juuri viikon kavereidensa kanssa itävallassa katsomassa jalkapallon em-kisoja ja täällä kotonakin saanut kaikki ottelut katsoa. muutenkin vahtaa jalkapalloa PALJON. on canal, josta seurataan valioliiga. on hjk:n kausikortti ja on vielä omakin joukkue jossa käy pelaamassa ja treeneissä. tänä aikana minä olen pojan kanssa kahdestaan. en minä ole tuosta jalkapallosta kateellinen...se on minulle ihan ok. sanoin sen vain esille siinä valossa, että enkö minä tosiaankaan anna periksi?? minusta tuntuu etten ole muuta tehnytkään.
pitäisikö vain olla hiljaa ja tyytyväinen, ettei mies juo ylenmäärin ja käy kuitenkin töissä ja on ihan mukava ja kuitenkin hyvinä hetkinä meille menee kivasti? kiitos, jos/kun jaksoitte lukea.
elikkä ongelmana arki ja käskyttäminen. mies käy töissä, minä päivisin kotona pienen pojan kanssa. aamulla poika herää..minä nousen pojan kanssa ja laitan kahvit ja pojalle puurot. mies ei nouse, ei vaikka pyydän. aina "ihan kohta, ihan kohta" ja siitä tulee sitten riitaa, kun mikään "ihan kohta" ei ikinä ole tarpeeksi pitkään. kello on siis tähän aikaan yleensä 9-10 ja mies lähtee puolen päivän aikoihin töihin...eli yhteistä aikaa ei paljon ole. unien vähyydesta se ei voi olla kiinni, koska nukkumassa ollaan ennen puolta yötä yleensä ja unien pituus siis on jo 10 tuntia miehellä...ja siltikin tuntuu ettei miehelle riitä mikään. olisi kiva joskus aamuisin yhdessä touhuta jotain, mutta aina se menee siihen riitelyyn asioista, joiden pitäisi olla yhteisiä, mutta jotka tavallaan tuntuvatkin olevankin vain minun asioitani. niin ja mies tulee töistä kotiin siinä n. 22.30. silloin hän menee olohuoneeseen katsomaan televisiota, ehkä jalkapalloa. saattaa ottaa kyllä pojan syliinsä, jos on vielä hereillä. mutta yhteistä aikaa on siinä se 1,5 tuntia.
eli kuten muinakin aamuina, tänäänkin mies nukkui pitkään, 10:een. minäkin nukuin pitkään kyllä tavallisuudesta poiketen, mutta heräsin ja laitoin kahvit ja pyysin miestäkin nousemaan, kun poikakin vielä jatkoi uniaan. yllätys, hän nousikin. laittoi itselleen leivät ja istui keittiöön niitä mutustamaan. tällä välin minä olin laittanut kahvit, laittanut astiat koneeseen ja pesuun, kerännyt pyykit ja laittanut koneen pyörimään ja alkanut katsella kodinhoidontukihakemukseen tarvittavia liitteitä. kun huusin miestä siihen kaveriksi olohuoneeseen, hän saapui paikalle naama pitkänä. kun pyysin, olisiko hän avuksi sen verran, että etsisi kalenterin (josta nähtäisiin mikä hänen isäkuunsa oli tarkalleen), vastaus oli: en mä tiijä missä se on...oon ettiny aiemminkin, eikä löytynyt. no, minähän etsin sen sitten itse. kun pyydän, mennäänkö huomenna yhdessä kelaan aamulla ennen kuin hänen pitää lähteä töihin, vastaus on: tarvitaanko mua siellä?
siis ihan oikeasti, sanokaa kuvittelenko? jos mies käy töissä, eikö kotona tarvi osallistua muuhun kuin oman aamupalan tekoon? masentaa ja rasittaa, kun aina saa olla pyytämässä ja toinen vaan änkyttää vastaan. mies sanoo, että minä vaan valitan ja siksi ei tee edes mieli tehdä mitään, mutta harmittaa niin paljon kun tuntuu että on kaksi lasta, joista pitää huoli. että pulkassa ei oo ainoastaan lapsi, jota vedän...siellä on myös saamaton mies. välillä haaveilen miehestä, joka olisi mies ja tekisi asioita pyytämättäkin tai ainakaan ei mukisisi vastaan kaikesta. valitanko turhasta? mies sanoo, etten voi antaa mistään periksi. samalla hän kuitenkin oli itse juuri viikon kavereidensa kanssa itävallassa katsomassa jalkapallon em-kisoja ja täällä kotonakin saanut kaikki ottelut katsoa. muutenkin vahtaa jalkapalloa PALJON. on canal, josta seurataan valioliiga. on hjk:n kausikortti ja on vielä omakin joukkue jossa käy pelaamassa ja treeneissä. tänä aikana minä olen pojan kanssa kahdestaan. en minä ole tuosta jalkapallosta kateellinen...se on minulle ihan ok. sanoin sen vain esille siinä valossa, että enkö minä tosiaankaan anna periksi?? minusta tuntuu etten ole muuta tehnytkään.
pitäisikö vain olla hiljaa ja tyytyväinen, ettei mies juo ylenmäärin ja käy kuitenkin töissä ja on ihan mukava ja kuitenkin hyvinä hetkinä meille menee kivasti? kiitos, jos/kun jaksoitte lukea.
