Miten suhtautuisitte jos mies ilmoittaisi suhteen alussa...

[.....]

Sinusta en tiedä, mutta kyllä kaikki minun lapsuudenkaverini ovat pysyneet samanlaisina nämä vuosikymmenet, jotka olen heidät tuntenut. Aika lailla murrosiässä alkoi näkyä, mihin suuntaan heidän elämänsä oli menossa, ja kaikki ovat edelleen samalla polulla kuin mille he pari kymmentä vuotta sitten päätyivät.

Moni ilmoitti jo lapsena sisäisestä tunteestaan, että lapsia on pakko saada, eikä sekään tunne ole yhdeltäkään missään vaiheessa hävinnyt. Pari totesi lapsena, ettei lapsia halua, eivätkä he lapsia hankkineet. Yksi tuttuni ilmaisi lapsena, ettei lapsia halua, mutta kumma kyllä päätti kuitenkin lapsia hankkia, eli on näitä mielen muuttajia olemassa, mutta erittäin harvinaisia ovat. Valtaosa tietää pikkulapsesta asti, haluaako hän lapsia vai ei, ja ajatus siitä, ettei aikuinen tietäisi tätä on naurettava, koska suurin osa aikuisista tosiaankin tietää, haluaako lapsia vai ei, ja hyvin harvan mieli muuttuu.

Että ihan jo lapsesta saakka tiesivät
Melkoisia meedioita lähipiirisi.

Oma 6v lapseni sanoi, että aikoo tehdä 50 lasta ja ottaa ainakin 40 koiraa aikuisena. Toivottavasti on väärässä, muutoin käy kyllä tulevaa vaimoa säliksi

 

[Helpme]

Mä en kyllä lasta ihan kauheesti haluakaan niin ei haittais

 

[Ammu Moolok]

Että ihan jo lapsesta saakka tiesivät
Melkoisia meedioita lähipiirisi.

Oma 6v lapseni sanoi, että aikoo tehdä 50 lasta ja ottaa ainakin 40 koiraa aikuisena. Toivottavasti on väärässä, muutoin käy kyllä tulevaa vaimoa säliksi

Et osaa tulkita lastasi. Jos hän osoittaa lapsirakkautta, ja sanoo lapsia nähdessään, että haluaa isona lapsia, niin sitten hän haluaa lapsia. Jos taas lapsesi sanoo aina pikkulapsen nähdessään yök, lapset ovat kamalia (muutenkin kuin esittääkseen kovista) hän tuskin haluaa lapsia aikuisenakaan. Lasten haluamimen on vietti, siihen eivät järkisyyt vaikuta suuntaan eikä toiseen. Lapsen nimeämiä lukumääriä on turha edes ajatella, koska lapsi ei vielä tiedä, mitä lasten hankinta ja hoito on, ja lukumäärään vaikuttavatkin sitten jo järkisyytkin.

 

[Ammu Moolok]

No huh huh. Melkoinen vastuu alle parikymppiselle asetetaan, jos satavarmasti jo sen ikäisenä pitäisi tietää, mitä loppuelämältä haluaa.

Elämä on oppimisprosessi. Siinä vaiheessa kun et enää ole valmis oppimaan uutta (myös itsestäsi), alkaa elämä käydä turhaksi.

Kyllä sen ikäinen yleensä tietää, haluaako parisuhteen vai ei, haluaako perheen vai ei, haluaako matkustella ulkomaille vai ei, haluaako asua maaseudulla vai kaupungissa, jne. Jos siis uskaltaa ajatella itsenäisesti eikä jumiudu kavereiden, vanhempien tai yhteiskunnan normeihin tai odotuksiin.

Teini-ikä on sitä varten, että käy läpi kaikki elämän perusasiat, irtautuu vanhempien ja yhteiskunnan odotuksista ja muodostaa omat mielipiteet. Mutta onhan se totta, että länsimaissa on joitain ihmisiä, jotka ovat täysiä kakaroita nelikymppisiksi asti, ja sitten vasta alkaa kehitys.

Aikuisena ei itsesä ole juurikaan enää opittavaa, mutta maailmassa on rajattomasti uutta opittavaa. Ja aikuisen tehtävä on jakaa saamaansa oppia eteenpäin, kun on jo ohittanut nuoruuteen kuuluvan itsensä kanssa kipuilun. Vain erittäin itsekeskeisen ihmisen mielestä koko elämä pitää viettää sisäänpäin itseään tuijottaen, ja loppu on turhaa.

 

[.....]

Kyllä sen ikäinen yleensä tietää, haluaako parisuhteen vai ei, haluaako perheen vai ei, haluaako matkustella ulkomaille vai ei, haluaako asua maaseudulla vai kaupungissa, jne. Jos siis uskaltaa ajatella itsenäisesti eikä jumiudu kavereiden, vanhempien tai yhteiskunnan normeihin tai odotuksiin.

Teini-ikä on sitä varten, että käy läpi kaikki elämän perusasiat, irtautuu vanhempien ja yhteiskunnan odotuksista ja muodostaa omat mielipiteet. Mutta onhan se totta, että länsimaissa on joitain ihmisiä, jotka ovat täysiä kakaroita nelikymppisiksi asti, ja sitten vasta alkaa kehitys.

Aikuisena ei itsesä ole juurikaan enää opittavaa, mutta maailmassa on rajattomasti uutta opittavaa. Ja aikuisen tehtävä on jakaa saamaansa oppia eteenpäin, kun on jo ohittanut nuoruuteen kuuluvan itsensä kanssa kipuilun. Vain erittäin itsekeskeisen ihmisen mielestä koko elämä pitää viettää sisäänpäin itseään tuijottaen, ja loppu on turhaa.

Meillä on kyllä aika erilainen ihmiskäsitys. Omaan korvaani kuulostaa hullulta, että joku kuvittelee parikymppisenä olevansa "valmis", jolla ei ole enää mitään opittavaa itsestään. Oman käsitykseni (&kokemukseni) mukaan sitä opittavaa (etenkin itsestään) riittää loppuelämäksi. Toivottavaa on, että että muun oppimisen ohella sitä vuosien saatossa viisastuu myös itsensä suhteen.

 

[.....]

Et osaa tulkita lastasi. Jos hän osoittaa lapsirakkautta, ja sanoo lapsia nähdessään, että haluaa isona lapsia, niin sitten hän haluaa lapsia. Jos taas lapsesi sanoo aina pikkulapsen nähdessään yök, lapset ovat kamalia (muutenkin kuin esittääkseen kovista) hän tuskin haluaa lapsia aikuisenakaan. Lasten haluamimen on vietti, siihen eivät järkisyyt vaikuta suuntaan eikä toiseen. Lapsen nimeämiä lukumääriä on turha edes ajatella, koska lapsi ei vielä tiedä, mitä lasten hankinta ja hoito on, ja lukumäärään vaikuttavatkin sitten jo järkisyytkin.

Joo, en osaa tulkita lastani, on niin vaikeaselkoinen. Voisitko sinä auttaa?
Poikani on monesti suunnitellut vaimon valmiiksi itselleen, toisena päivänä taas onkin miettinyt kimppakämppä-tyylistä ratkaisua kavereiden kanssa ja joinain päivinä suunnittelee, että aikoo aina asua äitin kanssa (oma suosikkini ).
Mikä näistä tulee tulkintasi mukaan toteutumaan?

 

[AivanSama]

Joo, en osaa tulkita lastani, on niin vaikeaselkoinen. Voisitko sinä auttaa?
Poikani on monesti suunnitellut vaimon valmiiksi itselleen, toisena päivänä taas onkin miettinyt kimppakämppä-tyylistä ratkaisua kavereiden kanssa ja joinain päivinä suunnittelee, että aikoo aina asua äitin kanssa (oma suosikkini ).
Mikä näistä tulee tulkintasi mukaan toteutumaan?

Nonnih... se on just sellanen turha tuuliviiri, joka ei lapsesta asti tiedä tarkalleen mitä elämältään haluaa.

 

[.....]

Nonnih... se on just sellanen turha tuuliviiri, joka ei lapsesta asti tiedä tarkalleen mitä elämältään haluaa.

Äitinsä poika

 

[AivanSama]

Kyllä sen ikäinen yleensä tietää, haluaako parisuhteen vai ei, haluaako perheen vai ei, haluaako matkustella ulkomaille vai ei, haluaako asua maaseudulla vai kaupungissa, jne. Jos siis uskaltaa ajatella itsenäisesti eikä jumiudu kavereiden, vanhempien tai yhteiskunnan normeihin tai odotuksiin.

Höpöhöpö. Minä halusin asua alle kolmekymppisenä kaupungissa, enkä todellakaan kuvitellut asuvani lähiössä kasvattamassa omia pottujani. Arvaa kerran, mikä tilanne nyt on? En erityisemmin halunnut parisuhdetta, mutten ollut haluamattakaan. En halunnut lapsia, mutten ollut haluamattakaan. Elämääni tupsahti juuri oikeanlainen mies, jonka kanssa halusin lapsia. Minä jätin ovet auki ja elämä toi eteeni juuri sen mitä tarvitsin. Minä en päättänyt hampaat irvessä haluta parisuhdetta ja lapsia ja tyytyä johonkuhun jonka kanssa hankkia niitä ja elää loppua elämääni onnettomana. Minä päätin pelata niillä korteilla, mitä annetaan ja kun maltoin odottaa, sain parhaat mahdolliset kortit käteeni.

Teini-ikä on sitä varten, että käy läpi kaikki elämän perusasiat, irtautuu vanhempien ja yhteiskunnan odotuksista ja muodostaa omat mielipiteet. Mutta onhan se totta, että länsimaissa on joitain ihmisiä, jotka ovat täysiä kakaroita nelikymppisiksi asti, ja sitten vasta alkaa kehitys.

On lapsellista olettaa, että ihminen voi irtautua täysin vanhempiensa tai yhteiskunnan odotuksista ja sillä ei ole mitään tekemistä omien mielipiteiden kanssa. Minulle on aivan helvetisti väliä sillä, mitä läheiseni minusta ja valinnoistani ajattelevat. Tosin minun läheiseni eivät ole koskaan yrittäneet kahlita tai sanella mitä minun pitää olla tai mitä minun pitää haluta, joten heidän mielipiteellään on väliä minun omasta vapaasta tahdostani.

Aikuisena ei itsesä ole juurikaan enää opittavaa, mutta maailmassa on rajattomasti uutta opittavaa. Ja aikuisen tehtävä on jakaa saamaansa oppia eteenpäin, kun on jo ohittanut nuoruuteen kuuluvan itsensä kanssa kipuilun. Vain erittäin itsekeskeisen ihmisen mielestä koko elämä pitää viettää sisäänpäin itseään tuijottaen, ja loppu on turhaa.

Itsesi ja läheistesi vuoksi toivoisin, ettet lakkaisi tarkastelemasta itseäsi ja oppimasta itsestäsi. Sinä et ole valmis paketti, etkä koskaan tule olemaan.

 

[AivanSama]

Äitinsä poika

Onnellisia ja tyytyväisiä

 

[vierailija]

jätä se jha et uus

 

[vierailija]

Mitä mieltä olisit? Tapaisit kaikin puolin mukavan miehen. Teillä molemmilla olisi takana ero ja lapset. Mies ilmoittaisi ekoilla treffeillä että hän haluaa tehdä alussa selväksi ettei halua enää lapsia, ei halua enää naimisiin ja haluaa pitää talonsa omistuksen aina itsellään (talousasiat kuuluu hänestä pitää erillään). Muuten mies olisi mukavan oloinen ja olisitte jo ihastuneet.

Miten suhtautuisitte tällaiseen ilmoitukseen jo ensitapaamisella?

Ihan ok, jos molemmilla kerran on jo lapset niin pitääkö niitä lisääkin vielä hankkia?
Käytkö töissä vai ihan kotiäitinäkö olet. Jos molemmilla on kaksikin lasta niin eroperheessä siinäkin on jo järjestelemistä.

 

[aapeee]

Yleinen mielipide palstalla näkyy olevan, että on reilua ja vastuullista kertoa asiat niinkuin ne ovat. Olen hyväksynyt ne asiat jotka uusi kumppani on minulle kertonut. Mutta miksi on taas jotenkin omituista pohtia asioita tulevaan, että kantaako ne asiat, esimerkiksi onko yhteiselo jonakin päivänä mahdollista? Mielestäni on turhaa jatkaa suhdetta jossa lopputulema ei ole kumpaakin tyydyttävä. Ja minusta perhe asuu sekä elää yhdessä, eikä minusta ole pitämään eri osoitteita vuosikausia. Tämä asia tuli ilmi sen vuoksi, että mies siitä alunperin puhui, en minä. Ymmärrän hänen näkökulmansa, ja en hänen sijassaan muuttaisi itsekään. Kummallakin on siis selkeä haave ja toive yhteiselämästä saman katon alla.

Mitä yritin pohtia, on se että miten normaalia on kertoa noin selkeitä mielipiteitä ja asioita suhteen alussa. Lapsi- ja avioliittoasiat ovat minulle melko selkeitä. Minulla ei ole enää intressejä hankkia lisää lapsia, ja avioliittokin on minulle pelkkä byrokraattinen turva. Mutta osaako sitä asettua kodiksi toisen ihmisen asuntoon, jos siitä esitetään noin tarkat raamit? Jos toinen omistaa kaiken yksinomaisesti, uskaltaako sitä edes ehdottaa, että maalataanko seinät eri värillä jotta saisin mieleisemmän asumuksen myös itselleni? Ja miten paljon minun kannattaa taloudellisesti osallistua remontteihin tai muuhun sisustukseen, jos omistusoikeus on yksinomaan miehellä? Miten paljon kannattaa laittaa puutarhaa kuntoon omilla rahoilla, jne.?

Tottakai sitten omalla varallisuudella pidän sijoitusasuntoa. Mutta olen karvaasti nähnyt miten nainen on tällaisessa tilanteessa ollut suojaton.Tuttuni miesystävä kuoli yllättäen, ja uusi puoliso heitettiin asunnosta jälkeläisten toimesta heti hautajaisten jälkeen. Tämä nainen oli sijoittanut paljon rahaa mm. puutarhaan ja muuhun, koska pariskunta oli vielä kohtuullisessa iässä eikä ollut syytä olettaa että toinen kuolisi yllättäen. Nainen maksoi paljon asunnon kuluja, piti asuntoa yllä, korjasi ja laittoi pihamaata kuntoon omilla rahoillaan. Hyödyt jäivät perillisille jotka saivat asunnon myytyä hyvällä voitolla kun oli kauniisti laitettu ja pidetty paikka. Sen lisäksi että nainen hävisi taloudellisesti ihan tuntuvia summia, hän joutui ulos kodistaan kesken surutyön.

Minusta nämäkin ovat ihan järkeviä ja aiheellisia kysymyksiä. En haluaisi asua missään jossa en voisi toteuttaa myös itseäni, sisustaa mieleistäni, tuntea oloani kodiksi, jne. Rakkaus on sokea, sanotaan, mutta jäädessäni edellisessä liitossa puille paljaille tehtyäni exälleni paljon ilmaista työtä olen minäkin oppinut jotain (hän siis elelee nykyään leveästi, itse lapsen kanssa kiristimme vyötä). Nyt en enää halua ottaa pienintäkään riskiä taloudellisesta eriarvoisuudesta tai edes pienestä hyväksikäytön mahdollisuudesta.

Ydinkysymykset joihin halusin mielipiteitä olivat lähinnä, onko se teistä ok että toinen esittää asiat noin suoraan heti ensitapaamisella ja toinen, että miten te käsitätte kodin, miten paljon te voisitte laittaa kotia toisen omistamassa asunnossa ja miten pitää talousasiat erillään niin ettei kumpikaan siitä hyödy toisen kustannuksella ja silti voisi puhua tasaveroisesta suhteesta.

 

[Mörköäiti]

Yleinen mielipide palstalla näkyy olevan, että on reilua ja vastuullista kertoa asiat niinkuin ne ovat. Olen hyväksynyt ne asiat jotka uusi kumppani on minulle kertonut. Mutta miksi on taas jotenkin omituista pohtia asioita tulevaan, että kantaako ne asiat, esimerkiksi onko yhteiselo jonakin päivänä mahdollista? Mielestäni on turhaa jatkaa suhdetta jossa lopputulema ei ole kumpaakin tyydyttävä. Ja minusta perhe asuu sekä elää yhdessä, eikä minusta ole pitämään eri osoitteita vuosikausia. Tämä asia tuli ilmi sen vuoksi, että mies siitä alunperin puhui, en minä. Ymmärrän hänen näkökulmansa, ja en hänen sijassaan muuttaisi itsekään. Kummallakin on siis selkeä haave ja toive yhteiselämästä saman katon alla.

Mitä yritin pohtia, on se että miten normaalia on kertoa noin selkeitä mielipiteitä ja asioita suhteen alussa. Lapsi- ja avioliittoasiat ovat minulle melko selkeitä. Minulla ei ole enää intressejä hankkia lisää lapsia, ja avioliittokin on minulle pelkkä byrokraattinen turva. Mutta osaako sitä asettua kodiksi toisen ihmisen asuntoon, jos siitä esitetään noin tarkat raamit? Jos toinen omistaa kaiken yksinomaisesti, uskaltaako sitä edes ehdottaa, että maalataanko seinät eri värillä jotta saisin mieleisemmän asumuksen myös itselleni? Ja miten paljon minun kannattaa taloudellisesti osallistua remontteihin tai muuhun sisustukseen, jos omistusoikeus on yksinomaan miehellä? Miten paljon kannattaa laittaa puutarhaa kuntoon omilla rahoilla, jne.?

Tottakai sitten omalla varallisuudella pidän sijoitusasuntoa. Mutta olen karvaasti nähnyt miten nainen on tällaisessa tilanteessa ollut suojaton.Tuttuni miesystävä kuoli yllättäen, ja uusi puoliso heitettiin asunnosta jälkeläisten toimesta heti hautajaisten jälkeen. Tämä nainen oli sijoittanut paljon rahaa mm. puutarhaan ja muuhun, koska pariskunta oli vielä kohtuullisessa iässä eikä ollut syytä olettaa että toinen kuolisi yllättäen. Nainen maksoi paljon asunnon kuluja, piti asuntoa yllä, korjasi ja laittoi pihamaata kuntoon omilla rahoillaan. Hyödyt jäivät perillisille jotka saivat asunnon myytyä hyvällä voitolla kun oli kauniisti laitettu ja pidetty paikka. Sen lisäksi että nainen hävisi taloudellisesti ihan tuntuvia summia, hän joutui ulos kodistaan kesken surutyön.

Minusta nämäkin ovat ihan järkeviä ja aiheellisia kysymyksiä. En haluaisi asua missään jossa en voisi toteuttaa myös itseäni, sisustaa mieleistäni, tuntea oloani kodiksi, jne. Rakkaus on sokea, sanotaan, mutta jäädessäni edellisessä liitossa puille paljaille tehtyäni exälleni paljon ilmaista työtä olen minäkin oppinut jotain (hän siis elelee nykyään leveästi, itse lapsen kanssa kiristimme vyötä). Nyt en enää halua ottaa pienintäkään riskiä taloudellisesta eriarvoisuudesta tai edes pienestä hyväksikäytön mahdollisuudesta.

Ydinkysymykset joihin halusin mielipiteitä olivat lähinnä, onko se teistä ok että toinen esittää asiat noin suoraan heti ensitapaamisella ja toinen, että miten te käsitätte kodin, miten paljon te voisitte laittaa kotia toisen omistamassa asunnossa ja miten pitää talousasiat erillään niin ettei kumpikaan siitä hyödy toisen kustannuksella ja silti voisi puhua tasaveroisesta suhteesta.

Nimenomaan. En lukenut koko ketjua, enkä muista olenko jo vastannut, mutta minulle nimenomaan tuo tapa ilmaista asia olisi melkoinen turn off. Aloitusviestissä sanottiin, että asia tuli esiin ekoilla treffeillä - tämä voisi tarkoittaa sitä, etten kiinnostuisi miehestä.

Itse en haluaisi naimisiin, en haluaisi lisää lapsia, en haluaisi yhteustä omaisuutta uuden kumppanin kanssa... mutta minulle EI olisi ok, että toinen ensinnäkin olettaisi minun haluavan nimenomaan mainittuja asioita, eikä myöskään noin epähienotunteinen tapa ilmaista asioita. Tykkään keskustelevammasta tyylistä. En ekoilla treffeillä muutenkaan haluaisi puhua naimisiinmenosta tai lapsista, mutta joillain treffeillä on mielestäni ihan ok kysyä asiasta tyyliin "mitä ajattelet, luuletko että haluat lapsia joskus" tai "oletko ajatellut, haluatko ehkä joskus lapsia". Tosin minusta deittailussa on tarkoitus tutustua, ei tehdä perhesuunnittelua.

Mitä kotiin tulee, niin itse en haluaisi asua toisen omistamassa asunnossa muuten kuin siinä tapauksessa, että itselläni olisi myös oma asunto, jossa olisin osan aikaa tai jossa olisimme esim. molemmat osan aikaa. Tällöin kumpikin maksaa ja laittaa oman kotinsa. Mutta jos mies esittäisi asian noin ehdottomasti kuin aloitusviestissä esitettiin, en usko että tähän pisteeseen asti päästäisiin.

 

[vierailija]

Sanoisin, että siinä on fiksu mies joka on elämänsä oppirahat maksanut.



Todella, todella typerää olisi tässä tapauksessa luottaa sokeasti naiseen. Se kertoisi naiiviudesta ja/tai matalasta älykkyysosamäärästä.

Sama tuli mieleen. Miehellä saattaa olla elämän varrelta sen verran katkeria kokemuksia, että on päättänyt olla uusimatta niitä. Eli on varovainen ja haluaa katsoa mikä ap on ihmisenä ja naisena. Ihan ymmärrettävää minun mielestäni.