A
alkkiksen ex vihdoinkin
Vieras
Meillä on ollut aika myrskyisä kesä. Mies on ollut aika kova ottamaan kuppia viikonloppuisin ja omalla kesälomallaan.
Itse sain eilen tarpeeksi. Täällä meilläpäin oli eilen yksi kesätapahtuma johon oltiin suunniteltu että mentäis päivällä koirien kanssa. Ihan vain käyttämään aikaa, käydä kahvilla jne. Tai ehkä jopa terassilla yhillä. Mutta siis kuitenkin selvinpäin, silleen miten normaalit pariskunnat kai tekee?!! Ja illalla sitten olisi molemmat voinut ottaa vähän alkoa ja olla kavereiden kanssa keskustassa hengailemassa. EI minusta mitenkään hirveän iso vaatimus??
No, mies tuli kotiin, kävi suihkussa ja avasi ekan pullon. Minä olin vähän kysymysmerkkinä että mitäs nyt?
Hän sanoi että Pete ja Sirpa ovat tuolla Matilla aloittelemassa, että eikö voitais mennä sinne. Minä sitten siihen että niin mutta mitenkä se kesätapahtuma, eikö ollut tarkoitus mennä sinne? Hän siinä sitten kilahti ja sanoi että nyt on viikonloppu ja jaadajaadajaa. Itte otin vähän itseeni siinä ja vähän ajan päästä hän sanoi että otetaan sitten noi kolme mukaan. Itse en sillekään lämmennyt, kun he olivat jo aika kovassa maistissa, ja oli jotenkin tarkoitus mennä ihan vain me kaksi.
Sitten hän suuttui ihan kunnolla ja lopulta asia kärjistyi niin että itse heitin hänet sinne kavereille ja jäin itse himaan. Hän vielä tekstaili että porukka ihmettelee miksi en heidän kanssaan halua olla ja miksi jäin kotiin. Huoh!
No, sitten odotin ja odotin että josko se mies tulisi joskus kotiin. Soittelin noin parin tunnin välein ja se meni sitten siihen että hän painoi punaista luuria vain. Lopulta kyllästyin ja menin nukkumaan. Hän tuli kai kotiin joskus viideltä ja sai keittiöön kaaoksen aikaan.
Aamulla (eli päivällä) hän sitten heräsi ja ihmetteli miksi olen niin pahalla tuulella. Pientä kinastelua taas vaihteeksi, ja se päättyi siihen että sanoin etten enää jaksa tätä. Minä pakkaan kimpsut ja kampsut ja menen äitini luo. Hän siinä sitten tietysti oli että älä mee, ja minä rakastan sinua sun muuta. Sanoin että en voi seurustella alkoholositin kanssa, ja hän siihen väitti että ei hän sellainen ole. Hän voi lopettaa juomisen ihan milloin vain.
Kuitenkin sitten kun kysyin että mitäs sitten tänään tehtäis, niin hän vastasi että on Matin synttärit, että eikö voitais mennä sinne. Itse kysyin että niin selvinpäinkö? No tietysti ei. Sanoin että ei kiinnosta, josta hän tietty taas vähän kilahti. Itse tässä koko ajan pakkailin noita vaatteita, ja hänen kaverit tulivat hakemaan häntä alkoon, ja kaikki tuntui olevan ihan OK, jotenkin arkipäiväistä. Paitsi että minä siinä pakkailin ja olin lähdössä pois. Kukaan ei reagoinut mitenkään, ja mies sitten lähti. Pisti vielä tekstarin jossain vaiheessa että onhan täällä Pekkakin selvinpäin pikkulapsen kanssa(ryyppyjuhlissa!!!), kyllä minäkin (siis mies itse) pystyisin olemaan selvinpäin. vastasin vain että niin näköjään pystyt...
Ihan kumma. Niin epätodellinen olo. Häntä ei kiinnosta, ja minua ei kiinnosta. Ei mitään surua tai haikeutta, oikeastaan aika helpottava olo kun noita tavaroita autoon lastasin. Ainut mikä minulle nyt on vaikeaa on se äiskälle soittaminen. Hävettää niin vietävästi kysyä että kai on OK jos sinne tuun joksikin aikaa kunnes löydän oman kämpän. Mutta on tästä ollut ennenkin puhetta ja kyllä tietysti saan lapsuudenkotiin aina palata, mutta on se jotenkin noloa.
No, kohta pitäisi se puhelu tehdä ja miettiä että mitäs ihmettä sitten.
Outoa.
Itse sain eilen tarpeeksi. Täällä meilläpäin oli eilen yksi kesätapahtuma johon oltiin suunniteltu että mentäis päivällä koirien kanssa. Ihan vain käyttämään aikaa, käydä kahvilla jne. Tai ehkä jopa terassilla yhillä. Mutta siis kuitenkin selvinpäin, silleen miten normaalit pariskunnat kai tekee?!! Ja illalla sitten olisi molemmat voinut ottaa vähän alkoa ja olla kavereiden kanssa keskustassa hengailemassa. EI minusta mitenkään hirveän iso vaatimus??
No, mies tuli kotiin, kävi suihkussa ja avasi ekan pullon. Minä olin vähän kysymysmerkkinä että mitäs nyt?
Hän sanoi että Pete ja Sirpa ovat tuolla Matilla aloittelemassa, että eikö voitais mennä sinne. Minä sitten siihen että niin mutta mitenkä se kesätapahtuma, eikö ollut tarkoitus mennä sinne? Hän siinä sitten kilahti ja sanoi että nyt on viikonloppu ja jaadajaadajaa. Itte otin vähän itseeni siinä ja vähän ajan päästä hän sanoi että otetaan sitten noi kolme mukaan. Itse en sillekään lämmennyt, kun he olivat jo aika kovassa maistissa, ja oli jotenkin tarkoitus mennä ihan vain me kaksi.
Sitten hän suuttui ihan kunnolla ja lopulta asia kärjistyi niin että itse heitin hänet sinne kavereille ja jäin itse himaan. Hän vielä tekstaili että porukka ihmettelee miksi en heidän kanssaan halua olla ja miksi jäin kotiin. Huoh!
No, sitten odotin ja odotin että josko se mies tulisi joskus kotiin. Soittelin noin parin tunnin välein ja se meni sitten siihen että hän painoi punaista luuria vain. Lopulta kyllästyin ja menin nukkumaan. Hän tuli kai kotiin joskus viideltä ja sai keittiöön kaaoksen aikaan.
Aamulla (eli päivällä) hän sitten heräsi ja ihmetteli miksi olen niin pahalla tuulella. Pientä kinastelua taas vaihteeksi, ja se päättyi siihen että sanoin etten enää jaksa tätä. Minä pakkaan kimpsut ja kampsut ja menen äitini luo. Hän siinä sitten tietysti oli että älä mee, ja minä rakastan sinua sun muuta. Sanoin että en voi seurustella alkoholositin kanssa, ja hän siihen väitti että ei hän sellainen ole. Hän voi lopettaa juomisen ihan milloin vain.
Kuitenkin sitten kun kysyin että mitäs sitten tänään tehtäis, niin hän vastasi että on Matin synttärit, että eikö voitais mennä sinne. Itse kysyin että niin selvinpäinkö? No tietysti ei. Sanoin että ei kiinnosta, josta hän tietty taas vähän kilahti. Itse tässä koko ajan pakkailin noita vaatteita, ja hänen kaverit tulivat hakemaan häntä alkoon, ja kaikki tuntui olevan ihan OK, jotenkin arkipäiväistä. Paitsi että minä siinä pakkailin ja olin lähdössä pois. Kukaan ei reagoinut mitenkään, ja mies sitten lähti. Pisti vielä tekstarin jossain vaiheessa että onhan täällä Pekkakin selvinpäin pikkulapsen kanssa(ryyppyjuhlissa!!!), kyllä minäkin (siis mies itse) pystyisin olemaan selvinpäin. vastasin vain että niin näköjään pystyt...
Ihan kumma. Niin epätodellinen olo. Häntä ei kiinnosta, ja minua ei kiinnosta. Ei mitään surua tai haikeutta, oikeastaan aika helpottava olo kun noita tavaroita autoon lastasin. Ainut mikä minulle nyt on vaikeaa on se äiskälle soittaminen. Hävettää niin vietävästi kysyä että kai on OK jos sinne tuun joksikin aikaa kunnes löydän oman kämpän. Mutta on tästä ollut ennenkin puhetta ja kyllä tietysti saan lapsuudenkotiin aina palata, mutta on se jotenkin noloa.
No, kohta pitäisi se puhelu tehdä ja miettiä että mitäs ihmettä sitten.
Outoa.