Voi, kun osaisin kirjoittaa sulle tasan mitä ajattelen.
Tulin raskaaksi vuonna 2005, 22-vuotiaana, rimpuilin ahdistavassa (en tuntenut tarpeeksi miestä kohtaan) "laastarisuhteessa" pitkän parisuhteen jälkeen. Odotin, että saisin aikaiseksi päättää suhteen ja aloittaa "mun elämän", kaikki seikkailut ja asiat mistä haaveilin olisivat edessä. Pari päivää ennen raskaustestin tekoa sanoin ystävälleni, että raskaaksi tuleminen nyt olisi pahin painajaiseni. Myös minä olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta silloin, siihen hetkeen se todella oli pahinta mitä voisi sattua. Munhan piti seikkailla ja opiskella, löytää se mies joka veisi jalat alta.
Testin jälkeen olin kauhusta kankea, en yhtään tiennyt mitä tekisin. Olo oli todella ahdistunut ja tunsin kaiken tapahtuvan väärään aikaan ja väärän ihmisen kanssa. Olin vihainen, surullinen ja katkera. Surffailin aborttia käsittelevillä sivuilla, mietin pystyisinkö vaan painamaan kaiken villaisella ja jatkamaan suunnitelmieni mukaan. Abortti, ero ja vapaus. Menin käymään myös neuvolassa ja halusin puhua jonkun kanssa. Siellä mua kehoitettiin jatkamaan raskautta, ahdisti ehkä vielä enemmän. Tuntui siltä, että mä olisin joutunut jonkun toisen elämään ja omani olisi hävinnyt jonnekin. Tai siltä, että mun elämä nyt meni vaan "väärin" ja joudun odottamaan unelmineni seuraavaan elämään. En pystyisi olemaan sellainen äiti, kun haluaisin. Hyviä vaihtoehtoja ei ollut tarjolla.
Mies oli heti valmis vastaanottamaan lapsen. Mua ällötti sekin, että mihin junttisukuun lapseni joutuisi kuulumaan, ei ketään korkeastikoulutettua (tai muuten "sivistynyttä") miehen puolelta, pelkkiä suppeakatseisia duunareita. Mietin tällaisiakin, että nyt lapsestani ei voisi koskaan tulla esim. musiikillisesti tai taiteellisesti lahjakasta, kun on niin junttigeenit. Olin siitäkin vihainen itselleni, että miten saatoin edes ajatella tällaisia naurettavuuksia. Kai se tuntui siltä, että, kun mies oli väärä, niin ei lapsikaan olisi sellainen, kuin kuvittelisin itseni saavan.
Joku kirjoitti aiemmin intuitiosta, minun intuitioni käski mun paeta ja äkkiä. En halunnut lasta, enkä sitä miestä. Mutta, mitä teinkään. Taistelin intuitiotani vastaan. Olin sitten kuitenkin "liian" utelias näkemään minkälainen lapsi sisälläni kasvaa, annoin myös miehelleni mahdollisuuden, koska tuntui, että mulla ei ollut tarpeeksi syytä jättää ja halusinhan, että lapsellani olisi myös isä. Päätin opetella kunnioittamaan häntä.
Kaikkien vaiheilujen jälkeen tilanne on nyt tämä: Lapsi on nyt 1,5 v. Minä ja mieheni olemme edelleen yhdessä, onnellisempina, kuin koskaan. En oikein tiedä mitä tässä edes tapahtui, muuta, kuin muutin omaa asennettani ja lopetin pähkäilyt. Rakastuin, kun lakkasin odottamasta liikoja. Löytyi piirteitä ja puolia, mitä en ollut huomannutkaan. Rakastuin myös siihen, miten hän alusta asti hoivasi yhteistä lastamme. Olen nyt 24-vuotias ja tuntuu, että elämällä on paljon annettavaa. Kukaan muu ei voi viedä unelmiani, kuin minä. Minua ei huoleta tulevaisuus (olen vielä opiskelija), ei edes se, jos joskus parisuhteeni päättyisi. Tiedän, että pärjään, kaikin tavoin. Lapsellamme on rakastavat vanhemmat. Nyt ajattelen erilaisuutemme olevan vain rikkaus, sekä suhteellemme, että lapsellemme.
Minu tarinassani kävi siis niin, että vaikka kaikki tuntui totaalisen väärältä, huomasin asioiden kuitenkin menneen hyvään suuntaan. Olen levollinen.
P.S Tämä "junttigeeneillä" varustettu lapsi on ilmiömäisen rytmitajuinen ja kekseliäs, ja voi mitkä silmät ja kiharat..
