Parisuhteesta...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Neuvoton"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

"Neuvoton"

Vieras
Erosin lasteni isästä 3kk sitten, muutimme lasten kanssa pois yhteisestä kodistamme ja yritin jatkaa elämäämme "normaalisti". Tähän päivään mennessä, ei ole yritykseni onnistunut. En tiedä olenko katkera ex, vai missä on vika. En mielestäni ole masentunut, kaiken hoidan kuten ennenkin, mutta silti tuntuu ettei mistään tule mitään. Asiaa ei helpota se, ettei minulla ole minkäänlaista tukiverkostoa ja lasten isä ei ehdi olla lasten kanssa. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta ei tapaamissopimusta, koska en ole suostunut tekemään sitä ex-mieheni suunnitelman mukaan. Mies lähetti minulle tekstiviestillä päivät, jolloin tahtoo tavata lapsia, mutta ei hae heitä, saatika ilmoita ettei ole tulossa. Tuntuu pahalta kuulla, että mies touhuaa menemään kaveriensa kanssa, ryyppää ja rellestää. Mutta minulla ei hänen mukaansa ole oikeutta poistua kotoota ilman lapsia. Ja jos on sattunut niin, että olen saanut lapset hetkeksi hoitoon ja päässyt esim asioille, niin mies suuttuu ja lähettelee viestejä kuinka olen löytänyt jo uuden yms. Miksi minä olen tilivelvollinen hänelle, muttei hän minulle? Mitä voisin tehdä, kun unohtaakkaan en pysty?
 
Mä hakisin yksinhuoltajuutta, koska silloin ei vituttais ollenkaan tollanen tilanne. Niin kauan kuin voi ODOTTAA toisen kantavan edes osan vastuun lapsista, että itse saa levähtää, niin tilanne on omassa päässä ihan kamala. Mutta niin kauan, kun TIETÄÄ, että on yksin hoidettava lapset, sitä jostain aina repii sen energian, koska on PAKKO.
 
Alku eron jälkeen on varmaan älyttömän vaikeeta, mutta joskus sieltä nouset kuitenkin. Näytä että sä pärjäät. ja yritä luoda tukiverkostoja, laita vaikka tälle kaksplussalle ilmoitus jossa haet ystävää vaikka samassa elämäntilanteessa olevalta. Älä jää tuleen makaamaan, mutta älä kuvittele, että alku on helppo. Mutta joku päivä sä tajuat että sä pärjäät eikä mikään tunnu paremmalta.
 
Yksinhuoltajuuteen ei mies suostu. Sanoin että haen oikeuden kautta sen, niin vastaus oli, että hän tekee kaikkensa ettei sitä myönnetä. Ja tosiaan, uskon siihen, koska se on tehnyt kaikkensa tähänkin asti vaikeuttaakseen meidän elämää.

Joka toinen päivä tulee viesti kuinka hänellä on ikävä ja rakastaa meitä, mutta vastapainoksi sitten tulee viestejä jossa solvaa minua ja tapaani kasvattaa lapsia.

Poikamme (6v & 10kk) olen yrittänyt sulkea pois tästä "aikuisten kuviosta", mutta onhan se hieman vaikeaa, kun ei tunteitaan pysty loputtomiin peittelemään. Isompi huomaa ja pienempi vaistoaa mielentilan.

Tukiverkostoa ei ole, ystävät "hävisi" eron myötä.
 
Minusta kannatta tehdä paperille päivät, jona lapset ovat isän kanssa. Lastenvalvojalle( viisaammat: onko se hän jonka kanssa asioidaan?) tekemään kunnon paperit kaikesta, välit pysyvät asiallisina, kun ollaan asiallisia.
 
[QUOTE="Neuvoton";26683770]Erosin lasteni isästä 3kk sitten, muutimme lasten kanssa pois yhteisestä kodistamme ja yritin jatkaa elämäämme "normaalisti". Tähän päivään mennessä, ei ole yritykseni onnistunut. En tiedä olenko katkera ex, vai missä on vika. En mielestäni ole masentunut, kaiken hoidan kuten ennenkin, mutta silti tuntuu ettei mistään tule mitään. Asiaa ei helpota se, ettei minulla ole minkäänlaista tukiverkostoa ja lasten isä ei ehdi olla lasten kanssa. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta ei tapaamissopimusta, koska en ole suostunut tekemään sitä ex-mieheni suunnitelman mukaan. Mies lähetti minulle tekstiviestillä päivät, jolloin tahtoo tavata lapsia, mutta ei hae heitä, saatika ilmoita ettei ole tulossa. Tuntuu pahalta kuulla, että mies touhuaa menemään kaveriensa kanssa, ryyppää ja rellestää. Mutta minulla ei hänen mukaansa ole oikeutta poistua kotoota ilman lapsia. Ja jos on sattunut niin, että olen saanut lapset hetkeksi hoitoon ja päässyt esim asioille, niin mies suuttuu ja lähettelee viestejä kuinka olen löytänyt jo uuden yms. Miksi minä olen tilivelvollinen hänelle, muttei hän minulle? Mitä voisin tehdä, kun unohtaakkaan en pysty?[/QUOTE]

Kuuleppas. Minun erosta on nyt 5 kuukautta. Kaksi ensimmäistä kuukautta meni niin, etten edes tajunnut eroa. Odotin vaan milloin se minun uusi ihana elämä alkaa. Kolmas kuukausi käynnistyi ja kuulin eksäni tapailevan uutta naista. Otti lapsemme luokseen sillointällöin kun itselleen sopi. Muuten pelasi uusien kavereittensa kanssa tennistä, ravasi kuntosaleilla, peleissä ja illanvietoissa. Neljännen kuukauden minä vietin aikani lapsemme kanssa, tajuten, ettei se uusi ihmeellinen elämä alakaan, olenkin yksin yksinäisyydessäni lapsiemme kanssa ja mies senkun porskuttaa. On kaverit, aikaa mennä ja tulla, ei vastuuta, kaikkea sitä mitä minä elämältäni toivoin eron hetkellä.

Sitten tuli romahdus. 2 viikkoa sairaslomaa. Lapsien kanssa mökillä akkujen lataamista. Itkukin loppui jossain välissä. Nyt elän sitä viidettä kuukautta. Vaikeita päiviä on ja opettelen edelleen ja varmasti vielä pitkään elämään elämää yksin lasteni kanssa. Opettelen nauttimaan omasta seurastani ja yritän olla itselleni armollinen. Kun itkettää itken, kun vihaan maailmaa vihaan, kun olen onnellinen olen sitä koko sydämestäni.

Teimme alkuviikosta lastenvalvojan luona tapaamissopimuksen ja elatussopimuksen. Siellä se lastenvalvoja ei pätkääkään kysele mitä vanhemmat haluaa ja mistä toista voi syyttää. Se sanoo mikä on lapsen oikeus ja miten vanhempien on lastaan lapsen edun mukaisesti tavattava.

Meillä on yhteishuoltajuus. Miehen työ määrittelee tapaamiset ja minä niihin sopeudun, jotta lapseni oikeus isänsä tapaamiseen olisi turvattu. Kuitenkin niin, että mies on velvollinen ilmoittamaan kaksi kuukautta kerralla, kuinka lastaan luokseen ottaa. Jos poikkeaa ilmoittamastaan, voin olla yhteydessä valvojaan ja ne pistää ukkoa kuriin.
Oletteko siis käyneet lastenvalvojalla?

Sinä et ole tilivelvollinen lasten isälle muista kuin lapsista. Yhteishuoltajuuteen kuuluu päätösvastuu lapsista yhdessä, mutta ei se, että mies sanoo minne sinä menet ja mitä teet jos se ei vahingoita lapsiasi millään lailla.

Eilen eksäni lähti uuden naisystävänsä kanssa viikoksi Eurooppaan lomalle. Minä itkin illalla itseni uneen. Silti ei kuulu minulle tippaakaan mitä mies tekee kun lapset ovat minulla. Ja pidän tasan huolen myös siitä, että sitten joskun kun olen saanut kerättyä itseni takaisin elämään kiinni ja teen jotain itsenäistä yksin ilman lapsia tai lasten kanssa, ilman että mistään on heille vahinkoa, ei siihen ole eksällänikään nokan koputtamista. Itsensä saa uneen itkeä kaikessa rauhassa, mutta me emme määrää enää toistemme elämää. Lapsistamme päätämme, emme toistemme asioista. Kipeää, katkeraa ja kovaa, mutta kuka sanoi, että ero ei sattuisi.

Ota yhteyttä perheneuvolaan. Minä käyn siellä viikoittain juttelemassa ajatuksistani ja se auttaa arjessa selviämiseen ja siihen, että tietää mikä asia on milloinkin oikein ja mikä ei, vaikka eksä koittaisi kuinka sanella tekemisiäsi edelleen. Voimia. <3
 
Mä hakisin yksinhuoltajuutta, koska silloin ei vituttais ollenkaan tollanen tilanne. Niin kauan kuin voi ODOTTAA toisen kantavan edes osan vastuun lapsista, että itse saa levähtää, niin tilanne on omassa päässä ihan kamala. Mutta niin kauan, kun TIETÄÄ, että on yksin hoidettava lapset, sitä jostain aina repii sen energian, koska on PAKKO.

No eipä nyt mikään superneuvo jos ajatellaan lasten parasta. Tapaamisoikeudet ne on lapsilla vanhempiinsa on ne sitten yksinhuoltajan lapsia tai yhteishuoltajuudessa olevien lapsia.
 
Lastenvalvojalla ollaan käyty, mutta en ole suostunut tekemään tapaamissopimusta isän mielen mukaan. Mielestäni sopimuksen täytyisi olla sellainen, joka miellyttää molempia. Ja nyt kun ollaan menty näillä päivillä jotka isä itse antoi, niin kertaakaan hän ei ole tullut hakemaan lapsia. Tapaamissopimuksessa on se huono puoli, että (tässä tapauksessa) isää se ei velvoita mihinkään, mutta minut voidaan tuomita uhkasakkoihin, jos poikkean sopimuksesta. Joten nään asian niin, ettei sopimusta kannata tehdä kun tapaamispäiviä ei noudateta nytkään.

Mies tekee kiusaa kaikella mahdollisella tavalla, ei esim suostu allekirjoittamaan pienemmän passihakemusta, koska ei halua meidän lähtevän lomalle.
 
[QUOTE="Neuvoton";26684014]Lastenvalvojalla ollaan käyty, mutta en ole suostunut tekemään tapaamissopimusta isän mielen mukaan. Mielestäni sopimuksen täytyisi olla sellainen, joka miellyttää molempia. Ja nyt kun ollaan menty näillä päivillä jotka isä itse antoi, niin kertaakaan hän ei ole tullut hakemaan lapsia. Tapaamissopimuksessa on se huono puoli, että (tässä tapauksessa) isää se ei velvoita mihinkään, mutta minut voidaan tuomita uhkasakkoihin, jos poikkean sopimuksesta. Joten nään asian niin, ettei sopimusta kannata tehdä kun tapaamispäiviä ei noudateta nytkään.

Mies tekee kiusaa kaikella mahdollisella tavalla, ei esim suostu allekirjoittamaan pienemmän passihakemusta, koska ei halua meidän lähtevän lomalle.[/QUOTE]
Noh, myös etävanhempi voi vaatia tapaamissopimuksen tekemisen. Tarvittaessa vaikka oikeuden kautta. Ilmeisesti exäsi ei ole vielä moista keksinyt.
 
Käyn keskustelemassa, mutta siitäkin saan vain hetkellisesti hyvän mielen. Yksinhuoltajuutta en hae sen takia etteivätkö lapset "saisi" nähdä isäänsä, vaan siksi että elämäni olisi helpompaa kun voisin itsenäisesti tehdä päätöksiä eikä tarvitsisi joka paperiin metsästää isältä nimeä. Mitään muuta en toivoisikaan, kun että mieheltä liikenisi edes joskus hetki pojille. Ei minun itseni takia, vaan lasten.

Mies on missannut pienemmän tärkeät kehitysasteet sen jälkeen kun se täytti 5kk. Isommalla alkaa eskari kuukauden päästä. Itselleni teen hallaa tällä kokoaikaisella surkuttelulla, mutta haluisin vaan että se maailman paras iskä olis vielä lasten elämässä.

Miehellä ei ole (?) uutta, mutta perheettömät/lapsettomat kaverit vie mukanaan. Olemme kumpikin nuoria 23v & 24v. Mutta jotenkin tuntuu että se toinen aikuinen taantui erossa ihan lapsen tasolle.
 
[QUOTE="Neuvoton";26684084]Käyn keskustelemassa, mutta siitäkin saan vain hetkellisesti hyvän mielen. Yksinhuoltajuutta en hae sen takia etteivätkö lapset "saisi" nähdä isäänsä, vaan siksi että elämäni olisi helpompaa kun voisin itsenäisesti tehdä päätöksiä eikä tarvitsisi joka paperiin metsästää isältä nimeä. Mitään muuta en toivoisikaan, kun että mieheltä liikenisi edes joskus hetki pojille. Ei minun itseni takia, vaan lasten.

Mies on missannut pienemmän tärkeät kehitysasteet sen jälkeen kun se täytti 5kk. Isommalla alkaa eskari kuukauden päästä. Itselleni teen hallaa tällä kokoaikaisella surkuttelulla, mutta haluisin vaan että se maailman paras iskä olis vielä lasten elämässä.

Miehellä ei ole (?) uutta, mutta perheettömät/lapsettomat kaverit vie mukanaan. Olemme kumpikin nuoria 23v & 24v. Mutta jotenkin tuntuu että se toinen aikuinen taantui erossa ihan lapsen tasolle.[/QUOTE]
Yksinhuoltajuuden hakeminen voi tuossa tilanteessa olla iha järkevää. Ainakin kokeilla, onnistuisiko se. Huoltajuusmuodolla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä tapaamisiin vaan etävanhemmalla on tapaamisoikeus riippumatta siitä, oletko yksinhuoltaja vai onko teillä yhteishuoltajuus. Ja se tapaamissopimus ei silloinkaan velvoita etävanhempaa yhtään mihinkään, mutta lähivanhemman velvoittaa. Jos teillä ei ole tapaamissopimusta, sulla ei ole mitään velvollisuutta antaa lapsia exällesi. Jos exäsi siis haluaa tavata lapsiaan, hänen pitää saada tavalla tai toisella aikaiseksi tuo sopimus. Jos se ei onnistu lastenvalvojan luona, niin oikeudessa sitten.

Noin muutoin mun mielestä sun ei kannata kertoa exällesi, mitä teet, missä olet ja kenen kanssa. Nuo ovat asioita, jotka eivät kuulu enää exällesi.
 
Ai etteikö mies joudu vastuuseen kun kerta toisensa jälkeen jättää tulematta lasten tapaamisiin niin luvattuaan? Minulle ainakin sanottiin alkuviikolla lastenvalvojalla, että jos isä ei tapaamisia noudata, tulee minun ottaa yhteyttä lastenvalvojaan joka juttelee isän kanssa, jos siitäkään ei ole apua, voin saada yksinhuoltajuuden itselleni.

Jos kerta mies ei allekirjoita passeja ja muita, ja vaikeuttaa kaikkea elämäänne oikeasti voit yrittää saada yksinhuoltajuuden. Kuitenkin ennen kuin lähtisin yksinhuoltajuutta ajamaan takaa, ottaisin lastenvalvojaan yhteyden ja tarkistaisin vielä eikö isällä muka todella ole mitään vastuuta sovituista tapaamisajoista. Luulen, että lastenvalvojat ovat pikkaisen eri mieltä ja nimenomaan kun ajavat lasten etua, tietävät miten kannattaisi edetä tilanteessanne, mutta se vaatii sinulta rehellisyyttä ja sitä, että kerrot isän kiusanteosta ja muusta.
 
En kerro menoistani miehelle, mutta paikkakunta jossa asutaan on pieni ja sen takia on mahdoton tehdä mitään "salassa". Ensi kuussa meillä on uusi aika lastenvalvojalle, josko sitten saataisiin joku tolkku tähän touhuun.

Suuri asia on myös se, että taidetaan kumpikin olla vielä toisissamme niin kiinni, että ainakin minulla menee päivät vielä miettiessä että mitäs jos. Tiedän että turhaa on kuluttaa vähiäkin voimia haaveiluun ja surkutteluun, mutta en voi tunteilleni mitään.En osaa vihata miestä temppujensa takia, eikä mielestäni ole tarvettakaan.

Mies sairastui alkuvuodesta työuupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Määrättyä lääkitystä hän ei koskaan hakenut, eikä suostunut psykologin juttusillekkaan. Töitä painaa edelleen kuin eläin. Ennen niin rehellinen ihminen on muuttunut yhdeksi isoksi valheeksi. Vapun päivänä jopa retuutti minua käsivarresta suuttuessaan. Vikaa oli myös minussa kun anelin häntä jäämään kotiin meidän kanssa ja hänellä meni hermot. Mies ei ole koskaan ennen ollut mitenkään uhkaava/väkivaltainen.
 
[QUOTE="RIIKKA";26684201]Ai etteikö mies joudu vastuuseen kun kerta toisensa jälkeen jättää tulematta lasten tapaamisiin niin luvattuaan? Minulle ainakin sanottiin alkuviikolla lastenvalvojalla, että jos isä ei tapaamisia noudata, tulee minun ottaa yhteyttä lastenvalvojaan joka juttelee isän kanssa, jos siitäkään ei ole apua, voin saada yksinhuoltajuuden itselleni.

Jos kerta mies ei allekirjoita passeja ja muita, ja vaikeuttaa kaikkea elämäänne oikeasti voit yrittää saada yksinhuoltajuuden. Kuitenkin ennen kuin lähtisin yksinhuoltajuutta ajamaan takaa, ottaisin lastenvalvojaan yhteyden ja tarkistaisin vielä eikö isällä muka todella ole mitään vastuuta sovituista tapaamisajoista. Luulen, että lastenvalvojat ovat pikkaisen eri mieltä ja nimenomaan kun ajavat lasten etua, tietävät miten kannattaisi edetä tilanteessanne, mutta se vaatii sinulta rehellisyyttä ja sitä, että kerrot isän kiusanteosta ja muusta.[/QUOTE]
Ikävä kyllä etävanhempaa ei voi pakottaa tapaamaan lapsiaan. Edes sakkoja ei voida antaa, jos jättää tapaamatta. Ainoa, mitä voidaan tehdä, on muuttaa tapaamissopimusta siten, että tapaamisia on harvemmin. Mutta edelleenkään - vaikka lapsen etu olisikin tavata etävanhempaansa - etävanhempaa ei voida tapaamiseen pakottaa. Meiltä puuttuu laki, joka velvoittaisi etävanhemman tapaamaan lapsiaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;26684269:
Ikävä kyllä etävanhempaa ei voi pakottaa tapaamaan lapsiaan. Edes sakkoja ei voida antaa, jos jättää tapaamatta. Ainoa, mitä voidaan tehdä, on muuttaa tapaamissopimusta siten, että tapaamisia on harvemmin. Mutta edelleenkään - vaikka lapsen etu olisikin tavata etävanhempaansa - etävanhempaa ei voida tapaamiseen pakottaa. Meiltä puuttuu laki, joka velvoittaisi etävanhemman tapaamaan lapsiaan.

Ok, no tämä oli minulle uutta.

Mites ap, luuletko, että lasten isä ottaa vastuun tapaamisista jos vaakalaudalla on yhteishuoltajuuden menetys? Jos tuo ei vaakakupissa miestä paina, sitten pyydät sen yksinhuoltajuuden. Isä on edelleen velvollinen tapaamaan lapsia, mutta saat päättää lasten asiat yksin.
 
[QUOTE="RIIKKA";26684427]Ok, no tämä oli minulle uutta.

Mites ap, luuletko, että lasten isä ottaa vastuun tapaamisista jos vaakalaudalla on yhteishuoltajuuden menetys? Jos tuo ei vaakakupissa miestä paina, sitten pyydät sen yksinhuoltajuuden. Isä on edelleen velvollinen tapaamaan lapsia, mutta saat päättää lasten asiat yksin.[/QUOTE]
Isä ei edelleenkään ole velvollinen vaan oikeutettu tapaamaan lapsiaan. Mutta muutoin olen samaa mieltä tuosta yksinhuoltajuudesta, koska moni asia on silloin helpompaa kuin yhteishuoltajuudessa yhteistyöhaluttoman etävanhemman kanssa.
 
Ja toivon todella ettei teillä ole nyt menossa mitään molemminpuoleista kiusaa toisianne kohtaan lasten kustannuksella, vain siitä syystä ettette itse osaa päättää ollako erossa vai yhdessä....
 
Isä on isä, huoltajuusmuodosta riippumatta. En voi häntä pakottaa olemaan lasten kanssa, vaikka tahtoisinkin. Kyse ei ole nyt siitä, etteikö osata päättää. Erossa ollaan ja tullaan olemaan jatkossakin. Niinkuin aiemmin sanoin, minulla ei ole syytä vihata miestä, joten ei ole syytä myöskään tehdä kiusaa. Mutta tuntuu että mies vihaa mua ja tekee siksi kiusaa. Jaksaa myös muistuttaa että minä rikoin perheen kun vein eropaperit ym. Niinhän mä tein, mutta ajatellakseni lasten parasta. Tuntuu että teen mä mitä tahansa, loukkaan aina jotain jollakin tavalla.
 

Similar threads

Yhteistyössä