[QUOTE="Neuvoton";26683770]Erosin lasteni isästä 3kk sitten, muutimme lasten kanssa pois yhteisestä kodistamme ja yritin jatkaa elämäämme "normaalisti". Tähän päivään mennessä, ei ole yritykseni onnistunut. En tiedä olenko katkera ex, vai missä on vika. En mielestäni ole masentunut, kaiken hoidan kuten ennenkin, mutta silti tuntuu ettei mistään tule mitään. Asiaa ei helpota se, ettei minulla ole minkäänlaista tukiverkostoa ja lasten isä ei ehdi olla lasten kanssa. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta ei tapaamissopimusta, koska en ole suostunut tekemään sitä ex-mieheni suunnitelman mukaan. Mies lähetti minulle tekstiviestillä päivät, jolloin tahtoo tavata lapsia, mutta ei hae heitä, saatika ilmoita ettei ole tulossa. Tuntuu pahalta kuulla, että mies touhuaa menemään kaveriensa kanssa, ryyppää ja rellestää. Mutta minulla ei hänen mukaansa ole oikeutta poistua kotoota ilman lapsia. Ja jos on sattunut niin, että olen saanut lapset hetkeksi hoitoon ja päässyt esim asioille, niin mies suuttuu ja lähettelee viestejä kuinka olen löytänyt jo uuden yms. Miksi minä olen tilivelvollinen hänelle, muttei hän minulle? Mitä voisin tehdä, kun unohtaakkaan en pysty?[/QUOTE]
Kuuleppas. Minun erosta on nyt 5 kuukautta. Kaksi ensimmäistä kuukautta meni niin, etten edes tajunnut eroa. Odotin vaan milloin se minun uusi ihana elämä alkaa. Kolmas kuukausi käynnistyi ja kuulin eksäni tapailevan uutta naista. Otti lapsemme luokseen sillointällöin kun itselleen sopi. Muuten pelasi uusien kavereittensa kanssa tennistä, ravasi kuntosaleilla, peleissä ja illanvietoissa. Neljännen kuukauden minä vietin aikani lapsemme kanssa, tajuten, ettei se uusi ihmeellinen elämä alakaan, olenkin yksin yksinäisyydessäni lapsiemme kanssa ja mies senkun porskuttaa. On kaverit, aikaa mennä ja tulla, ei vastuuta, kaikkea sitä mitä minä elämältäni toivoin eron hetkellä.
Sitten tuli romahdus. 2 viikkoa sairaslomaa. Lapsien kanssa mökillä akkujen lataamista. Itkukin loppui jossain välissä. Nyt elän sitä viidettä kuukautta. Vaikeita päiviä on ja opettelen edelleen ja varmasti vielä pitkään elämään elämää yksin lasteni kanssa. Opettelen nauttimaan omasta seurastani ja yritän olla itselleni armollinen. Kun itkettää itken, kun vihaan maailmaa vihaan, kun olen onnellinen olen sitä koko sydämestäni.
Teimme alkuviikosta lastenvalvojan luona tapaamissopimuksen ja elatussopimuksen. Siellä se lastenvalvoja ei pätkääkään kysele mitä vanhemmat haluaa ja mistä toista voi syyttää. Se sanoo mikä on lapsen oikeus ja miten vanhempien on lastaan lapsen edun mukaisesti tavattava.
Meillä on yhteishuoltajuus. Miehen työ määrittelee tapaamiset ja minä niihin sopeudun, jotta lapseni oikeus isänsä tapaamiseen olisi turvattu. Kuitenkin niin, että mies on velvollinen ilmoittamaan kaksi kuukautta kerralla, kuinka lastaan luokseen ottaa. Jos poikkeaa ilmoittamastaan, voin olla yhteydessä valvojaan ja ne pistää ukkoa kuriin.
Oletteko siis käyneet lastenvalvojalla?
Sinä et ole tilivelvollinen lasten isälle muista kuin lapsista. Yhteishuoltajuuteen kuuluu päätösvastuu lapsista yhdessä, mutta ei se, että mies sanoo minne sinä menet ja mitä teet jos se ei vahingoita lapsiasi millään lailla.
Eilen eksäni lähti uuden naisystävänsä kanssa viikoksi Eurooppaan lomalle. Minä itkin illalla itseni uneen. Silti ei kuulu minulle tippaakaan mitä mies tekee kun lapset ovat minulla. Ja pidän tasan huolen myös siitä, että sitten joskun kun olen saanut kerättyä itseni takaisin elämään kiinni ja teen jotain itsenäistä yksin ilman lapsia tai lasten kanssa, ilman että mistään on heille vahinkoa, ei siihen ole eksällänikään nokan koputtamista. Itsensä saa uneen itkeä kaikessa rauhassa, mutta me emme määrää enää toistemme elämää. Lapsistamme päätämme, emme toistemme asioista. Kipeää, katkeraa ja kovaa, mutta kuka sanoi, että ero ei sattuisi.
Ota yhteyttä perheneuvolaan. Minä käyn siellä viikoittain juttelemassa ajatuksistani ja se auttaa arjessa selviämiseen ja siihen, että tietää mikä asia on milloinkin oikein ja mikä ei, vaikka eksä koittaisi kuinka sanella tekemisiäsi edelleen. Voimia. <3
