Puuttuuko jotain, vai tuhoanko suhteeni?

[Ikuinen analyytikko]

Olen 24v ja seurustellut poikaystäväni kanssa parin kuukauden päästä puolitoista vuotta. Tämä on minulle ensimmäinen oikea suhde, aiemmassa 4kkn suhteessa tiesin koko ajan ettei siitä tulisi mitään, muuten olen vain deittaillut. Näin ollen en voi vertailla tuntemuksiani mihinkään. Olen kauhea analysoimaan ja vatvomaan asioita, ihastuksista ja suhteista ammatinvalintaan ja ihan kaikkia jokapäivisiä asioita. Yritän lopettaa sen mutta en oikein onnistu. Kuulostan varmaankin idiootilta joidenkin korvissa, mutta itsellenikin tämä on piinaa.

Ongelmani on se, etten tiedä onko suhteessani kaikki hyvin. Suhteen alussa olin hermostunut ja pelkäsin että hän jättäisi, ja kun tajusin miten paljon hän minusta välittää, aloin analysoida OMIA tunteita. Muutaman ensimmäisen viikon ajan oli perhosia vatsassa koko ajan ja kun tutustuimme pystyin rentoutumaan ja tuntui hyvältä olla hänen kanssaan, halailla ja olla intiimisti. Hain kuitenkin koko ajan merkkejä siitä, tulisiko tämä kestämään koko elämän. Älytöntä, tiedän, oli kauhea tarve saada varmistusta. Tämä vatvominen on koko ajan jatkunut aina välillä, nyt olen alkanut miettiä jopa eroa, ja nämä ajatukset ahdistavat minua niin.

Poikaystäväni on ihana mies, puhuu, pussailee, siivoaa, kertoo tunteistaan, on hyvännäköinen, hauska ja urheilullinen. Meillä on samanlaiset tulevaisuuden suunnitelmat, ulkomailla asumista myöten. Sovimme tavallaan tosi hyvin yhteen. Joskus vain minusta tuntuu, etten tunne tarpeeksi. Suhteemme tuntuu niin arkipäiväiseltä, onko hän minulle vain ystävä?? Haluaisin olla totaalisen rakastunut enkä epäröidä, eikö sen kuuluisi olla niin puolentoista vuoden jälkeen? Joskus hän ärsyttää minua, kuten välillä hänen tapansa raapia otsaa hermostuessaan, tai se, että joudun joskus selittämään jotain hänelle, mikä on mielestäni itsestään selvä, tai joku tavallinen asia mitä hän tekee tai sanoo. Ei aina mutta joskus. Sitten pelästyn reaktioitani ja ahdistun, ja mietin onko hän sittenkään se oikea...

Toinen asia joka lisää minulle paineita on seksi. Alussa oli intohimoista, halusin usein, mutta noin puolen vuoden jälkeen seksi ei kiinnostanut samalla tavalla, ajattelin että uutuuden viehätys oli ohi, oli stressiä jne. Minua ei inhota seksi, en vain syty joka kosketuksesta, niin kuin alussa. Hän haluaa useammin, mutta hyväksyy, etten halua samalla tavalla.Harrastamme seksiä ehkä kerran viikossa, mutta lämmittelyyn menee aikaa. Halailemme ja olemme paljon lähekkäin. En tunne innostuvani seksistä noin vain yhtäkkiä kuten ihan alussa. Mutta onko se normaalia seksielämää (toisille), ja media vaan luo paineita, että pitäsi haluta koko ajan ja olla niin intohimoinen? Hän on ymmärtäväinen ja sanoo, että se on varmaan vain alussa noin "helppoa" ja kiihkeätä koko ajan.

Emme asu yhdessä mutta nukumme yhdessä noin joka toinen yö, soittelemme monta kertaa päivässä. Voimme puhua kaikesta, tuntuu hyvältä ja turvalliselta olla hänen sylissään ja laittaa ruokaa ja katsella tv:tä yhdessä. Hänessä ei ole mitään vikaa, jos vikaa on, se on minussa, kun en tunne niin voimakkaasti, en tiedä rakastanko. Hän tekisi puolestani varmaan mitä vain, on hyvin hellä ja rakastava, keskustelee ja halaa, ja hän sanoo tietävänsä että haluaa olla kanssani loppuelämän. Ehkä tämä lisää ahdistusta, kun en osaa sanoa samaa varmasti. Haluaisin, että tästä tulisi kestävä liitto, mutta mistä voisin tietää, en tunne sitä (vielä?).

En tiedä tapanko tunteeni analysoimalla ja stressaamalla. Toisaalta jotkut sanovat, että tässä vaiheessa suhdetta pitäisi vielä olla kiihkeätä ja pitäisi tuntea voimakasta ihastusta tai jotain, pitäisi olla jonkinlaista alkuhuumaa tai syvää rakkautta. Minusta se hullaantuminen kesti muutamia viikkoja, sitten tottui ja oli sen sijaan turvallisempaa, hyvä olla yhdessä. Onko jossain minulle joku toinen, jonka kanssa olisin varma ja intohimoisempi? Etsinkö vain virheitä ja syitä, miksi tämä ei tule kestämään? Jos vain tietäisin rakastavani, tai olevani tosi rakastunut,ei tarvitsisi miettiä itsensä hulluksi, mutta kun en tiedä, onko tämä normaalia.

Kaipaisin ulkopuolisen mielipidettä, puuttuuko suhteestani jotain keskeistä, vai ovatko suhteet vain niin erilaisia? En näe kokonaisuutta, olen niin syvällä analyysissäni. Toivottavasti saisin jotain kommenttejä!

 

[mustasukkaisuutta]

Toivottavasti olet töissä jossain analyst -tehtävissä..

Mutta oikeesti, kaikkihan sitä nyt miettivät, ovatko onnellisia jne. Ehkä pieni epävarmuus ja menettämisen pelko saavat sinut tuntemaan voimakkaammin ja kiihkeämmin miestäsi kohtaan, kuten alussa. Sitten miehestäsi tulikin "varma" eikä mitään jännitystä ja kamppailun makua enää ollut.

Vaikea selittää mutta tunnistan ajatuksissasi itseni. Mies, jonka voisin ajatella jättävän minut (=mies ,joka kelpaa muillekin) saa minut olemaan entistä ihanampi ja seksikkäämpi miehelle. Kai se on jotain vaistonvaraista eloonjäämistaistelua, joskus kivikaudella naiset varmasti tekivät kaikkensa pitääkseen oman miehensä itsellään. Tiedä häntä.

Sama kuvio on toistunut muutamassa yli 2 vuoden suhteessani. Nykyisessä suhteessani olen ollut jo yli 2 vuotta mutta sama kiihkeys on edelleen kuin alussakin. Tosin epäilen jatkuvasti mieheni tunteita ja epäilen suhteemme kestävyyttä. Itse on helppo olla varma, että tämä on juuri se oikea, kun toinen epäilee. Tosin näemme myös harvemmin miehen työmatkojen vuoksi, joten kai sekin pitää suhteen tuoreena. Voihan tietysti olla, että me kohtaamme jollain feromonien tasolla, koska kiihotumme molemmat toisistamme vaikka pelkästä katseesta.

Kumman siis haluaisit, täyden varmuuden mutta vähemmän intohimoisen suhteen vai epävarmuuden ja kiihkeyden? Ehkä suhteenne kaipaisi jotain sähäköittämistä, matka kahdestaan jonnekin tai ilta terassilla kaupungilla tai päivä aurinkorannalla. Siellä saattaisit nähdä, miten muut naiset katselevat miestäsi, ja johan se oma mieskin alkaa näyttämään paremmalta. Jos käytät e-pillereitä, niin nekin kai voivat joillakin aikuttaa haluihin ja niihin feromoni-juttuihin.

 

[Ikuinen analyytikko]

[mustasukkaisuutta] - Kiitos kommentista! Kyllä minullakin juuri niin on ollut, että kun toinen ei oikein ole kiinnostunut niin ne hermostuneet ihastumisen tunteet ovat vahvat, ja kun toinen on kiinnostunut, minä en halua häntä ja olen tiedostanut sen hyvin silloin. Tämä suhde on ensimmäinen, missä hän haluaa minua, ja minäkin tavallaan haluan, mutta epäröin, onko tämä silti niin kuin pitäisi.

Miten sun aiemmissa suhteissa, joista kerroit, on käynyt? Olitko itse varmempi, mutta suhde ei toiminut? Mietin juuri, onko jokaiselle se yksi, jonka kanssa on niin intohimoista ja ihanaa JA varmaa...

 

[mustasukkaisuutta]

Aikaisemmissa suhteissani olin aluksi ihastunut, mutta silloin olin sen verran nuorempi etten edes ajatellut, että tässä se loppuelämäni mies nyt on. Reilu vuosi meni yleensä siinä alkuhuumassa, mutta sitten alkoi tulla niitä realiteetteja, mutta ne olivat sitten jo todellisia ongelmia, jotka tekivät yhteiselämän mahdottomaksi ja sen mukana tietysti sitten hävisi myös ne tunteet. Kumppanini olisivat kyllä nähneet suhteessa myös tulevaisuutta, joten niissä olin itse se, joka ei ollut varma.

Nykyisessä suhteessani osa epävarmuudestani on myös omaa kuvitteluani, mutta ainakin se on pitänyt suhteemme kuumana..En myöskään itse haikaile pois tästä suhteesta vaikka en tunnekaan itseäni niin varmaksi eikä mieheni ole 100% varma minusta.

Ensimmäisessä suhteessani kaikesta käytännön mahdottomuudesta huolimatta kyllä taisimme harrastaa kiihkeää seksiä vielä loppuaikoinakin. Toisessa seksi loppui ensimmäisenä. Varmaankin jotain tekemistä on siis sillä keskinäisellä kemiallakin.

Taidan siis olla hieman kokematon neuvomaan sinua, koska en ole koskaan ollut suhteessa, jossa olisi esiintynyt molemminpuolinen varmuus ja intohimo yhtä aikaa muutama kuukautta pidempään. Tai ehkä sellaista ei vain ole, en tiedä. Oma luonteesikin saattaa vaikuttaa, itse olen rohkea ja optimistinen, joten se varmuus ei ole minulle niin tärkeää, ja pieni menettämispelko vain viehättää minua. Toiset taas ovat riskinkarttajia, ja heille varmuus on se ykkösjuttu, ja he varmasti syttyvät vasta varmassa suhteessa.

Olet kuitenkin vielä nuori. Voit hyvin katsella ympärillesi vielä monta vuotta. Kannattaa kuitenkin testata tuo terassi ja aurinkoranta, ja jos siellä ei herää mitään tunteita, niin sitten kannattaa miettiä jatkaako vai lähteekö etsimään palavaa rakkautta. Yleensä suhde kannattaa kuitenkin lopettaa vasta sitten kun on jo ihan varma. Ja se varmuus kyllä tulee jossain vaiheessa jos on tullakseen.

 

[annarouva]

Esimerkki siitä, mitä joku pitää normaalina: http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_vaiheet/

Entisenä 'ikuisena analyytikkona', nyt 35-vuotiaana onnellisena rouvana, suosittelisin ns miesmäistä lähestymistä. Karrikoiden, miehet ei analysoi, ne tekee mikä tuntuu hyvältä. Voit myös miettiä, miltä tuntuisi, jos sinulla menisi poikki tämän poikaystäväsi kanssa. Sattuisiko kovasti, vai kenties helpottaisi? Jos jälkimmäistä, miksi niin? Siksi, ettei tarvinnutkaan sitoutua vai huomaisitko oikeasti ettet välittänytkään tarpeeksi?

Suosittelen itseensä tutustumista - mikä sinut tekee oikeasti onnelliseksi -, nyt se on vieläpä tosi paineetonta, kun on luotettava kumppanikin rinnalla eikä tarvitse kellekään päteä. Olet nuori, sinulla ei pitäisi olla vielä kauhean kiire päättää onko tämä se oikea etkä varmasti mitenkään hukkaa elämääsi tämän miekkosen kanssa.

 

[annarouva]

Intohimosta vielä, mitkäköhän mahtaa olla odotuksesi sen suhteen? Jos se on tärkeää, siihen voi satsata, koska alussa se huuma on ihan automaattista, mutta sitä mukaa kun toista oppii tuntemaan niin se väkisinkin muuttuu. Meillä tilalle on tullut syvyyttä suhteeseen ja sen tuottamaa onnea, jota en osannut kuvitellakaan. Ja intohimon määrä vaihtelee.

Mikset puhuisi poikaystäväsi kanssa tästä huolestasi? Asioihin voi oikeasti vaikuttaa, ei kaikkea pidä ottaa siten, että ei meitä sitten oltu tarkoitettu... Yhdessä voitetut haasteet lisäksi lähentävät.

Ja hmmm, terassilla ja aurinkorannalla voi kivasti kiusoitella hormonejaan, jotka ihan varmasti syttyvät muillekin, sekä kohottaa itsetuntoaan muttei sen takia kannata hyvää miestä dumpata... Aika kevytmielinen ehdotus, mielestäni, hyvä 'mustasukkaisuutta'. Mutta niin kuin sanoit, kannattaa lopettaa vasta kun on ihan varma.

 

[Ikuinen analyytikko]

Luulen, että mustasukkainen tarkoitti että miehen kanssa käydään terassilla. Tehdäänhän me joskus erilaisia juttuja, käydään ulkona tai jotain. Silloin on
tietysti melkein aina kivaa ja helppo olla yhdessä, eikä tarvitse analysoida
Mutta ei ilta ulkona tuo mulle sen suurempia rakkauden tunteita, saatan vain
todeta että onpa mulla ihana mies. Ja parin päivän päästä jokin taas vähän
ärsyttää ja hätäännyn. Sitten menee taas päällisin puolin hyvin mutta mietin
itsekseni kuuluuko suhteen olla tällaista, tuleeko se varmuus ja riittääkö
tällainen "hiljaisempi intohimo" mulle.

Ja annarouva, kitos kommenteista. Ei intohimo sinänsä ole tärkein, olihan se tietysti kivaa kun syttyi niin helposti silloin ja tunsi niin voimakkaasti. Enemmänkin pelkään, että suhteessa on jokin vinossa kun minua ei haluta niin kuin häntä, aloite on aina hänen, itse en syty vain sylikkäin olosta (enää). Tästä olemmekin puhuneet, mutta hän on sitä mieltä että minun ei pitäisi ottaa paineita, kaikki on ok, minä vain haluan vähemmän.

Siitä etten tiedä riittävätkö tunteeni, emme ole puhuneet, alussa puhuttiin kylläkin ja se sai hänet surulliseksi. Jossain vaiheessa rauhoituin enkä stressannut enää, enkä ole sen jälkeen halunnut ottaa asiaa esille kun samantapaisia tunteita on taas ollut. En haluaisi sanoa, että epäilen ovatko tunteeni häntä kohtaan tarpeeksi vahvat, ja että mietin kestääkö tämä. En tiedä mitä sanoisin, että stressaan jatkuvasti tykkäänkö hänestä tarpeeksi, sehän satuttaisi... Hän on sanonut rakastavansa minua, ja tietävänsä etten halua sanoa sitä ennen kuin tunnen tietäväni mitä rakkaus on ja olevani varma. Mutta silti... Hän ymmärtää kaiken mutta minä vain panikoin. Vaikka on vielä minua hieman nuorempi.

Välitänhän minä hänestä, en vain tiedä miten, ystävänä / heilana / tulevana puolisona /... Luulin, että parisuhteessa on onnellinen, varma, tuntee syvää rakkautta koko ajan, haluaa vain olla yhdessä eikä hermostu/ärsyynny toisesta. Minä taas stressaan, joskus ärsyynnyn ja kaipaan omaa tilaa, en tiedä mitä tunnen. Ja samalla olen iloinen siitä, että löysin hänet ja olemme yhdessä. En ota selvää... Millä tavalla itseensä voisi "tutustua", niin kuin kirjoitit, ja selvittää ajatuksensa?

 

[perfetto]

Mielestäni on ihan normaalia, että ekassa vakavassa suhteessasi mietit asioita. Intohimovaihe kestää yleensä 6 - 24 kk, jonka jälkeen suhde taantuu ja seksiä alkaa olla selkeästi vähemmän.

Minusta parisuhde on myös toisen ominaisuuksien sietämistä. Omilla kumppaneillani on myös ollut ilmeitä, eleitä tai tapoja, jotka ovat ärsyttäneet, mutta toisaalta olen ajatellut, että vuorenvarmasti minullakin on sellaisia tapoja, jotka ärsyttävät kumppaniani.

Ei kannata takertua liikaa pikkuasioihin, vaan ajatella asioita enemmän kokonaisuutena. Jos esimerkiksi miehesi raapii otsaa, niin mieti, voitko sanoa siitä miehelle vai olisiko helpompaa vain kääntää päätä tai vaikka poistua huoneesta sen sijaan, että vetää herneet nenään.

Minusta on ihan hyvä, että mietit tarkkaan sitä, mitä haluat. Voin sanoa omasta kokemuksestani, että ensimmäisessä vakavassa suhteessani oli juuri niin, että mies oli tyytyväinen ja itse kamppailin suurten tunnontuskien kanssa. Yritin päättäväisyydellä saada suhteen toimimaan, mutta aina se päättäväisyys ei riitä. Mies oli ihan hyvä, mutta ei vain minulle se oikea. Olimme yhdessä yli 10 vuotta ja nyt olemme eronneet. Minun kohdallani kävi niin, että en missään vaiheessa ollut suhteeseemme tyytyväinen, joten lopulta koin, että parempi olla yksin kuin koko ajan tyytymätön.

Tässä vielä lopuksi piristystä, jossa on kieltämättä hiven totuuttakin

Ei ole vaikea tehdä naista onnelliseksi. Miehen tarvitsee vain olla:

1. ystävä
2. kumppani
3. rakastaja
4. veli
5. isä
6. opettaja
7. kasvattaja
8. rippi-isä
9. uskottu
10. kokki
11. mekaanikko
12. asentaja
13. sähkömies
14. kuljettaja
15. kantaja
16. siivooja
17. hovimestari
18. hydraulikko
19. puuseppä
20. malli
21. sisustusarkkitehti
22. seksologi
23. psykologi
24. psykiatri
25. terapeutti


Myös luonteenpiirteet ovat tärkeitä.
Tarvitsee vain olla:

1. miellyttävä
2. älykäs mutta samalla
3. voimakas ja
4. urheilullinen
5. hyvätapainen mutta
6. luja
7. lempeä
8. herkkä mutta
9. päättäväinen
10. romanttinen mutta
11. miehekäs
12. vitsikäs ja
13. iloinen
14. vakavasti otettava
15. arvokas
16. rohkea ja
17. energinen mutta
18. nallekarhu
19. huolehtiva
20. luova
21. idearikas
22. taitava mutta
23. vaatimaton ja
24. ymmärtäväinen
25. elegantti mutta
26. johdonmukainen
27. viileä mutta
28. lämmin ja
29. intohimoinen
30. suvaitsevainen mutta
31. periaatteellinen
32. kunniallinen ja
33. jalo mutta
34. käytännöllinen ja
35. pragmaattinen
36. oikeudenmukainen mutta
37. valmis tekemään hänen vuokseen vaikka pankkiryöstön
38. epätoivoinen rakkaudesta mutta
39. hillitty ja
40. charmikas
41. pysyvä ja
42. uskollinen
43. valpas mutta
44. haaveileva
45. kunnianhimoinen
46. luotettava ja
47. kunnioitettava
48. valmis uhrauksiin - ja ennen muuta
49. maksukykyinen.


Samaan aikaan miehen on kiinnitettävä huomiota siihen, että hän:

a) ei olisi mustasukkainen, mutta olisi kuitenkin kiinnostunut

b) tulisi hyvin toimeen sukunsa kanssa, muttei kuitenkaan
uhraisi sille
enemmän aikaa kuin naiselleen

c) antaisi naiselle vapautta, mutta osoittaisi huolenpitoa ja olisi
kiinnostunut, missä nainen on ollut ja mitä tehnyt

d) pukeutuisi elegantisti, mutta olisi kuitenkin valmis kantamaan
naistaan polvillaan kurassa ja menemään parvekkeen kautta
sisälle, jos
hän on unohtanut avaimensa, tai ottamaan kiinni ja
mukiloimaan varkaan,
joka on ottanut hänen laukkunsa, jossa on niinkin elämälle
välttämättömiä asioita kuin peili ja huulirasva


On tärkeää olla unohtamatta naisen:

1. syntymäpäiviään
2. nimipäiviään
3. hääpäivää
4. ensimmäisen suudelman vuosipäivää
5. kuukautisiaan
6. hammaslääkäriaikaansa
7. vuosipäiviään
8. parhaan ystävättärensä ja lempitätinsä syntymäpäiviä


Valitettavasti täydellisinkään edellämainittujen ohjeiden
noudattaminen ei takaa menestystä.


Nainen saattaa nimittäin väsyä ihanteellisen miehen läsnäoloon
elämässän ja kokea olevansa tämän dominoima - ja siksi karata
ensimmäisen kohtaamansa kitaransoittajan matkaan.


Ja nyt mitalin toinen puoli!


Miehen tekeminen onnelliseksi on huomattavasti vaikeampaa. Se johtuu
siitä, että mies tarvitsee:

1. seksiä
2. ruokaa

Pääosa naisista kokee nämä miesten korkealentoiset vaatimukset
äärimmäisen orjuuttaviksi.

Niiden tyydyttäminen käy yli heidän voimiensa.


JOHTOPÄÄTÖS:

Sopusointuinen yhteiselämä on saavutettavissa, kunhan miehet lopulta
ymmärtävät, että heidän on rajoitettava kohtuuttomia vaatimuksiaan.

 

[annarouva]

...Mutta ei ilta ulkona tuo mulle sen suurempia rakkauden tunteita, saatan vain todeta että onpa mulla ihana mies. Ja parin päivän päästä jokin taas vähän ärsyttää ja hätäännyn. Sitten menee taas päällisin puolin hyvin mutta mietin itsekseni kuuluuko suhteen olla tällaista, tuleeko se varmuus ja riittääkö tällainen "hiljaisempi intohimo" mulle.

Hmmm, tuo ärsyyntyminen on minusta kyllä hieman huolestuttavaa. On tosi kuluttavaa olla suhteessa, jos toisen oleminen ärsyttää. Olen itse pitänyt suhteeni yhtenä tärkeimmistä varmuutta tuovista asiosta sitä, etten koskaan tylsisty mieheeni. Se ei tarkoita, että hän olisi jotenkin erityisen jännittävä ihminen aina tai ettei tekisi minua ärsyttäviä asioita, vaan jotenkin tiedän hänen olevan samalla aaltopituudella ja voin luottaa hänen hiffaamiskykyynsä. Sellaiset suuret lämpimät rakkaudentunteet syntyvät kuitenkin harvemmin, mutta juuri tässä ehkä korostuu juuri se, että elämäni kokonaisuudessaan on monipuolista ja se pitää perus"onnivireen" päällä.

... Enemmänkin pelkään, että suhteessa on jokin vinossa kun minua ei haluta niin kuin häntä, aloite on aina hänen, itse en syty vain sylikkäin olosta (enää). Tästä olemmekin puhuneet, mutta hän on sitä mieltä että minun ei pitäisi ottaa paineita, kaikki on ok, minä vain haluan vähemmän.

Hmmm, nyt ymmärrän ehkä paremmin mitä tarkoitat tuolla intohimon katoamisella. Siis jos sinusta tuntuu, että haluat seksiä, mutta olet huomannut ettet saa haluamasi kaltaista häneltä, etkä siksi syty, niin olisi varmaan hyvä keskustella tämä rehellisesti auki. Mitä sinä oikeasti haluat seksistä (ei tartte vastata tänne? Tuo on vähän helppo selitys, että haluat varmaan vähemmän, kun vaikuttaa siltä, ettet ole sitä mieltä itsekään.

...Hän on sanonut rakastavansa minua, ja tietävänsä etten halua sanoa sitä ennen kuin tunnen tietäväni mitä rakkaus on ja olevani varma. Mutta silti... Hän ymmärtää kaiken mutta minä vain panikoin. Vaikka on vielä minua hieman nuorempi.

Tarkoittaako tuo panikointi sitä, että tunnet jotain alitajuista huonoa omaatuntoa siitä, ettet pysty vastaamaan hänen rakkaudentunnustuksiinsa? Huono omatunto vie helposti fokuksen pois niiltä aidoilta tunteilta, varsinkin kun yrität jotenkin järkiperusteisesti aina selittää fiiliksesi. Vähemmästäkin menee sekaisin. Hyväksyisit vaan että tilanne on se mikä on.

...Minä taas stressaan, joskus ärsyynnyn ja kaipaan omaa tilaa, en tiedä mitä tunnen.?

Tuo oma tila on tuttua, jos en sitä saisi, tulisin hulluksi. Tunsin pitkään huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut kuten "iilimato"-mieheni. Mutta niin se vain on, että jotkut tarvitsevat omaa aikaa latautumiseen tai whatever. Mieheni ei ole sellainen, ja tästä asiasta on käyty monta tunteellista keskustelua...

En ota selvää... Millä tavalla itseensä voisi "tutustua", niin kuin kirjoitit, ja selvittää ajatuksensa?

Jaa, mitenköhän siitä kirjoittaisi tiiviisti, no en kai voi kertoa kuin omista kokemuksista. Tavoitteena kuitenkin olisi saada etäisyyttä parisuhteeseen niin, että pystyisi irrottautumaan niistä noidankehää pyörivistä ajatuksista, jotka sinua stressaavat. Mikä sinulle antaa elämässä syvempiä tunteita? Minulle se on musiikki. Kun rupesin harrastamaan sitä uudelleen muutama vuosi sitten huomasin kuinka ihanaa oli heittäytyä siihen maailmaan ja tuntea luovansa jotain myös puhtaasti omaksi ilokseen. Oli ihanaa aiheuttaa hyvin itsekästä nautintoa itselleen.

Tulee jotain muutakin mieleen, mutta nyt en kerkiä kirjoittelemaan enmpää... On kyllä vähän vaikeaakin "neuvoa" kun en tunne sinua. Joka tapauksessa, don't stress, just do it!

 

[Ikuinen analyytikko]

Perfetto, kiitos ajatuksistasi, juuri sitä pelkään, etten ikinä ole täysin tyytyväinen. Olen aina ollut hyvin nirso poikien suhteen, en mielestäni edes kiinnostu helposti ja useimmat deittailut päättyivät heti mun kyllästymiseen. (usein miehet alkoivat jopa inhottaa ja ahdistaa, vaikka olin vain treffeillä. Sitoutumiskammoa/hulluutta/..?) Mutta silti mietin nyt olisiko parempi kokeilla, voisiko jonkun toisen kanssa tuntua ihan erilaiselta ja varmemmalta. En vain oikein usko että löytäisin ketään parempaa, ellei se sitten juuri petä minua tai vastaavaa, että siitä joutuisi kamppailemaan ja siten tuntuisi, että tiedän varmasti haluavani häntä mutten(koska en) saa. Jos ymmärsitte Tai sitten seksi on NIIN intohimoista että on varma himoitsevansa toista jatkuvasti, mutta henkisellä tasolla ei samalla tavalla kohtaa.

En oikein tiedä mitä haluan seksistä, ei siinä itsessään oikeastaan ole vikaa. En halua/tarvitse sitä yhtä usein kun hän, se on totta. Ehkä mietin lähinnä voisiko se olla niin jännää ja intohimoista kun jotkut yhden illan jutut saattavat olla kun siinä on kaikenlaista, jännitystä, uutuuden viehätystä, vaarallisuutta tai jotain. Silloin seksi oli tavallan mielentila, halut vahvat ja jännitti koko juttu. Nyt seksi on turvallista, kivaa, tuntuu hyvältä, kestää tosin aikaa syttyä, enkä silloinkaan oikein tunne sellaista valtavaa himoa kuin alussa/yhden illan jutuissa silloin aikoinaan. En tiedä johtuuko se siitä, että välillämme on jotain, mikä ei ole niin kuin pitäisi, vai siitä ettei seksi kaikilla ole sellaista mahtavaa ilotulitusta tutun ja turvallisen partnerin kanssa alkuhuuman jälkeen. Onkohan kaikilla muilla?

Eikä se "toisen oleminen" ärsyta, lähinnä just jotkut yksityiskohdat välillä, joista voisi varmasti sulkea silmät, mutta pelästyn itse reaktioitani, tuntuu ettei kumppanista saa ärsyyntyä ellei se nyt oksenna lattialle tai kieltäydy tiskaamasta tai sellaista. Ei siitä, ettei se tiedä että joku (mielestäni tunnettu) kaupunki sijaitsee Kiinassa. Ehkä sekin liittyy tiettyyn aikaan kuukadessa, milloin selittäminen saattaa ärsyttää

Helpottaa ainakin kuulla kommentteja, en ehkä ole täysin hullu ja suhteemme täysin tuhoon tuomittu. Arvostan todellakin "neuvojasi" Annarouva! Mielestäni pystyn vertaamaan tunteitani vain treffeihin ja yhden illan juttuihin. Ja elokuviin jne, mikä ei ehkä ole niin todellista.

 

[O.]

Luulin, että parisuhteessa on onnellinen, varma, tuntee syvää rakkautta koko ajan, haluaa vain olla yhdessä eikä hermostu/ärsyynny toisesta. Minä taas stressaan, joskus ärsyynnyn ja kaipaan omaa tilaa, en tiedä mitä tunnen. Ja samalla olen iloinen siitä, että löysin hänet ja olemme yhdessä. En ota selvää...

Oletkohan katsonut liikaa niitä elokuvia =) Parisuhteessa olo on kaikkea muuta kuin ikuista ruusuilla tanssimista pilvilinnoissa, auvoa ja onnea. Oma parisuhteeni on kestänyt yli kaksi vuotta, ja voin sanoa että tuntemasi (negatiiviset) asiat ovat täysin normaaleja. Tottakai joskus tulee päiviä, jolloin kaikki toisessa ärsyttää. Toisen tavat, ulkonäkö, ihan mikä tahansa asia, mitä hän suustaan päästää. Ei se silti tarkoita, ettenkö rakastaisi toista ja haluaisi olla yhdessä. Vastaavasti välillä on aikoja kun suorastaan palvoo maata toisen jalkojen alla ja on suorastaan iilimadon tavoin toisessa kiinni. Sellaista se on, aaltoliikettä.

Sama pätee seksiin ja läheisyyteen. Niiden tarvekin vaihtelee ajoittain. Jos seksi tuntuu laimealta tai saman toistolta, voi kokeilla yhdessä uusia asioita. Siten saa takaisin sitä ilotulitusta =) Tiedäthän itse, minkälaisesta seksistä pidät ja minkälainen koskettelu saa sinut hullaantumaan? Toiselta ei voi vaatia sellaista, mitä ei itsekään tiedä. Seksi on siitä iloinen asia, ettei se ole koskaan "valmista". Se on kuin yhteinen matka tai seikkailu etappeineen ilman määränpäätä. Ottakaa siitä kaikki ilo irti!

Intohimo on katoava luonnonvara. Se ei pysy omillaan hengissä kovinkaan pitkään. Pitäkää siitä yhdessä huolta vaikka naku-uinneilla tai romattisilla yllätyslahjoilla tai tarjoamalla toiselle hartiahierontaa. Hemmotelkaa toisianne!

Tunnutte olevan melko tiivisti yhdessä. Muista viettää omaakin aikaa, yksin tai ystävien seurassa. Meillä naisilla taitaa olla sisäänrakennettuna tuo tarve analysoida kaikki sukan väristä lähtien, mutta välillä on hyvä muistaa hellittää. Älä ota liikaa paineita ja mieti herkeämättä miltä milloinkin pitäisi tuntua. Nauttikaa elämästä ja toisistanne! Teillä on todella hyviä eväitä suhteeseen. Onnea yhteiselle tielle!

 

[upistelu]

mitäs ap:lle kuuluu nyt?

 

[Ikuinen analyytikko]

Kiitos kysymästä! Ihan hyvin menee, luulisin, mutta en ole päässyt ajatuksistani eroon. Mietin vieläkin välillä näitä asioita. Olimme lomalla yhdessä, kivaa oli, mutta olihan niitä riitojakin välillä. Ehkä muutaman viikon 24 tunnin yhdessäoloon saakin mahtua riitoja. Molemmilla on aika lyhyt pinna ja vähän drama-queenejä ollaan, suurennetaan asioita ja ollaan välillä niin dramaattisia kun riidellään, mutta silti. En usko, että pääsen näistä ajatuksista eroon noin vain, ne varmaan seuraavat minua monta kuukautta(vuotta?) jollain tavalla. Olenhan pohtinut esim. mitä oikeasti haluan
opiskella jo vähintään 6 vuotta, enkä ole varma. Olen kuin pikkulapsi, en osaa tehdä valintoja ja olla niihin tyytyväinen, miten sen oppisi?

Välillä tuntuu että meillä on niin hyvä olla yhdessä, meillä on oma tiimi, maailma jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Olen miettinyt, miltä tuntuisi erota, ja tuntuu että se olisi kamalaa, koska satuttaisin häntä niin, mutta myös koska hän on minulle tärkeä ja meidän jutut ainutlaatuisia tavallaan. Toisaalta kun riitelemme (usein minun "aloitteesta")tai kun ärsyynnyn siitä, ettei mies heti tiedä, missä kartalla olemme juuri nyt kun suunnistetaan lomakaupungissa, mietin, saako ärsyyntyä sellaisesta, vai tapahtuuko se siksi, etten rakasta tarpeeksi... Kun riitelemme olen NIIN vihainen, on vaikea sietää toista. Kun vähän ajan päästä rauhoitutaan, kadutaan sanottuja asioita ja pyydetään anteeksi, ja sitten alan miettiä pitääkö näin olla? En haluaisi ärsyyntyä, vaan rakastaa ja tuntea sen koko ajan, pieniä erimielisyyksiä lukuunottamatta. Ärsyynnyn samalla tavalla kun ärsyynnyn siitä, kun äitini ei ikinä kuule mitä sanon. Tiedän ettei se ole tarpeellista, kun kaveri ärsyttää pidän suuni kiinni, mutta kun kyseessä on poikaystävä tai äiti on pakko sanoa että miksi ihmeessä et kuule mitään!!!

Pelottaa lukea muiden tekstejä, että ei kannata jäädä loppuelämäksi ensimmäiseen suhteeseen, miten "Sen Oikean" tunnistaa heti ja miten sydän hakkaa tavatessa vielä monen vuoden jälkeen... Pitäisikö lähteä hakemaan sellaista, jäänkö turhaan suhteeseen, missä ei lennä kauheasti kipinöitä koko ajan?? Onko jokaiselle jossain olemassa sellainen suhde,jossa alusta asti on selvää että mennään naimisiin jne? Joskus toivon, että rupeaisin edes inhoamaan häntä, niin tietäisin varmasti ettei meillä ole tulevaisuutta. Mutta kaikesta eniten toivon, että tietäisin varmasti että hän on elämäni mies, en vain tunne sitä varmasti.

En vieläkään tiedä mitä rakkaus on ja miltä se tuntuu. Ihastumisen tiedän, mutta
mitä tapahtuu sen jälkeen, miltä tuntuu, siitä en tiedä mitään...Tietääkö sen varmasti kun suhteesta puuttuu jotain olennaista? Tuli nyt taas kirjoitettua mitä päässä pyörii, saa tietysti kommentoida

 

[mies1]

Miehesi ansaitsisi naisen, joka ei pihtaa ja kiukuttele ja oikkuile. nuorena vain kuvitellaan, että tällaistako tämä sitten on ja kaikki hyväksytään.

oikeastaan sinun olisi pitänyt tavata ensin mies, joka vähät välittäisi mitä sanot ja tulisi ja menisi miten tahtoo, vasta sitten osaisit arvostaa miestäsi.

mutta jos teiltä puuttuu kemiat, niin anna hänelle elämä.

 

[Ikuinen analyytikko]

Mielestäni meiltä ei puutu kemiat, joskin polveni eivät (enää) vapise kun näen hänet. Vai sellaistako pitäisi olla, kun kemiat toimivat? Olen tavannut monta miestä jotka eivät ole välittäneet minusta oikealla tavalla. Enkä mielestäni pihtaa joskin ei tee mieli samalla tavalla kuin alussa. Tiedän tosin olevani hankala, kun en osaa sanoa heti mitä haluan ja miten asioiden kuuluu olla, ajattelen ja analysoin liikaa tiedän sen. Kiitän sinua kommentista, voi tietysti olla että olet oikeassa, sitä juuri pelkään (kun pelkään). Joskus olen varma että ylireagoin ja että suhteessamme on kaikki hyvin, joskus pelkään ettemme sittenkään ole tarkoitettu olemaan yhdessä aina. Kunpa varmuus tulisi aikanaan...

 

[toinen pohtija]

"Ongelmani on se, etten tiedä onko suhteessani kaikki hyvin. Suhteen alussa olin hermostunut ja pelkäsin että hän jättäisi, ja kun tajusin miten paljon hän minusta välittää, aloin analysoida OMIA tunteita."

"Poikaystäväni on ihana mies, ... Joskus vain minusta tuntuu, etten tunne tarpeeksi."

"jos vikaa on, se on minussa, kun en tunne niin voimakkaasti, en tiedä rakastanko. Hän tekisi puolestani varmaan mitä vain, on hyvin hellä ja rakastava, keskustelee ja halaa, ja hän sanoo tietävänsä että haluaa olla kanssani loppuelämän."

"Olen aina ollut hyvin nirso poikien suhteen, en mielestäni edes kiinnostu helposti ja useimmat deittailut päättyivät heti mun kyllästymiseen. (usein miehet alkoivat jopa inhottaa ja ahdistaa, vaikka olin vain treffeillä. Sitoutumiskammoa/hulluutta/..?)"

"Luulin, että parisuhteessa on onnellinen, varma, tuntee syvää rakkautta koko ajan, haluaa vain olla yhdessä eikä hermostu/ärsyynny toisesta. Minä taas stressaan, joskus ärsyynnyn ja kaipaan omaa tilaa, en tiedä mitä tunnen. Ja samalla olen iloinen siitä, että löysin hänet ja olemme yhdessä. En ota selvää... Millä tavalla itseensä voisi "tutustua", niin kuin kirjoitit, ja selvittää ajatuksensa?"

Tunnistin itseni todella paljon kirjoituksistasi, siksi nuo lainaukset teksteistäsi. Kaikki sopii myös minuun. Tai sopi. Olen alkanut vähitellen päästä eroon liiasta analysoinnista ja oppinut olemaan toisinaan vain onnellinen. Tosin minulla ei koskaan ollutkaan niin ruusuisia kuvitelmia seurustelusta että aina haluaisi olla yhdessä eikä koskaan ärsyyntyisi Sehän nyt on ihan normaalia joten ainakaan siitä sinun ei tulisi stressata jos nyt sitten kyse ei ole siitä että kaikki ärsyttäisi ja koko ajan.

Toivon itsekin olevani yhdessä nykyisen mieheni kanssa loppuelämäni, mutta minua myös toisinaan ahdistaa se ettei sitä voi tietää varmuudella. samoin etsin myös toisinaan syitä erota, mutta usein asiaa miettiessäni päädyn siihen että rakastan häntä liikaa voidakseni jättää hänet, varsinkaan kun hänessä ei oikeasti ole mitään vikaa. Olen siis päätynyt siihen että rakastan häntä (minäkin pitkään mietin rakastanko).

Minä myös analysoin paljon, ärsyynnyn ja mietin vieläkin joskus rakastanko koska esim. tapellessa ei siltä tunnu. Mies taas jopa lähtiessä vihaisena ovet paukkuen ulos palaa heti ja tiuskaisee vihaisesti rakastavansa minua ja sitten paiskaa oven uudelleen. Hän siis haluaa aina osoittaa sen että vaikka tapellaankin niin hän silti rakastaa minua, jopa sillä hetkellä kun ei muuten siedä minua silmissään

Mies on aina ollut suhteessamme se joka osoittaa enemmän tunteitaan, pyysi minua muuttamaan luokseen pitkään ennen kuin suostuin, ja sen jälkeen kosi pitkään ennen kuin suostuin. Olen siis nyt kihloissa, onnellisesti vaikka pitkään mietinkin. Minä vain tarvitsen pitkän ajan miettiä, harkita ja päättää, kun taas mieheni on aivan varma haluavansa olla kanssani loppuelämänsä. Ehkä sinulla on samoin? Mieheni kohdalla tosin kyse on myös siitä että hänellä on paljon enemmän kokemusta suhteista kuin minulla (useampi pitkäkin suhde takana). Hän siis tietää mitä haluaa ja mitä suhteelta voi odottaa, ja minä olen se ensimmäinen ja ainoa jonka kanssa hän on ikinä kokenut haluavansa mennä naimisiin. Minulle taas tämä mies on ensimmäinen pidempi ja vakavampi suhde (ensimmäinen jonka kanssa muutin yhteen), siksi minulle on paljon vaikeampaa sanoa haluanko naimisiin vaikka häntä rakastankin.

Loppujen lopuksi vaikka toisinaan epäilenkin itseäni ja tunteitani minulla on kuitenkin hyvä olla. Olisin todella surullinen jos lähtisin tai jos hän lähtisi. En usko löytäväni parempaa, hän on sen verran lähdellä täydellistä (minulle). Kukaanhan ei kuitenkaan täysin täydellinen ole, voisin pitkän luettelon vikoja kirjoittaa. Silti en häntä vaihtaisi pois. Enemmän koen itsessäni olevan vikaa, ja rakastan häntä myös siksi että hän rakastaa minua tällaisena, kaikkine vikoineni.

Ajatuksiasi voit selvittää esim. ottamalla etäisyyttä: jos olet poissa hänen luotaan pari päivää (tai kauemmin), kaipaatko häntä, ja jos niin kuinka paljon? Oletteko aina ylipäänsä yhdessä jolloin sinulla ei ole mahdollisuutta kaivata häntä? Minä ainakin huomasin omalla kohdallani muutoksen hyvin itsenäisestä ihmisestä sellaiseksi joka ei osaa oikein edes nukkua jos mies ei ole vierellä. Yhdenkin yön ero tuo jo ikävän, mutta toisaalta siksi niitä erossaolojakin on välillä hyvä olla. Huomaa kuinka toista kaipaa, miettii mitä toisessa ikävöi ja ymmärtää kuinka paljon rakastaakaan.

Minä olen myös ns. hidas rakastumaan: Tietysti alkuihastuminen on vahvaa mutta en oikein ikinä osaa sanoa rakastanko. Mieheni sanoi jo puoli vuotta minua aiemmin rakastavansa minua, minä välitin hänestä mutta en halunnut sanoa rakastavani koska en ollut varma. Mietin, pohdin, analysoin.. Kunnes mieheni lopulta palautti minut maan pinnalle yksinkertaistamalla asian jonka minä olin monimutkaistanut. Muistaakseni vain kysymällä miltä minusta tuntuisi jos häntä ei olisi. Pahaltahan se tuntuisi, todella pahalta. Niin pahalta että pala nousi kurkkuun ja tajusi todella rakastavansa.

Tietynlainen asioiden pohtiminen on hyvästä mutta liiallisuuksiin meneminen vaan vaikeuttaa elämää. Yritä hellittää vähän, ehkä se tunne suuntaan tai toiseen nousee pintaan mikä sinun kohdallasi on oikea ratkaisu.

 

[oletko provo?]

Kiitos kysymästä! Ihan hyvin menee, luulisin, mutta en ole päässyt ajatuksistani eroon. Mietin vieläkin välillä näitä asioita. Olimme lomalla yhdessä, kivaa oli, mutta olihan niitä riitojakin välillä. Ehkä muutaman viikon 24 tunnin yhdessäoloon saakin mahtua riitoja. Molemmilla on aika lyhyt pinna ja vähän drama-queenejä ollaan, suurennetaan asioita ja ollaan välillä niin dramaattisia kun riidellään, mutta silti. En usko, että pääsen näistä ajatuksista eroon noin vain, ne varmaan seuraavat minua monta kuukautta(vuotta?) jollain tavalla. Olenhan pohtinut esim. mitä oikeasti haluan
opiskella jo vähintään 6 vuotta, enkä ole varma. Olen kuin pikkulapsi, en osaa tehdä valintoja ja olla niihin tyytyväinen, miten sen oppisi?

Välillä tuntuu että meillä on niin hyvä olla yhdessä, meillä on oma tiimi, maailma jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Olen miettinyt, miltä tuntuisi erota, ja tuntuu että se olisi kamalaa, koska satuttaisin häntä niin, mutta myös koska hän on minulle tärkeä ja meidän jutut ainutlaatuisia tavallaan. Toisaalta kun riitelemme (usein minun "aloitteesta")tai kun ärsyynnyn siitä, ettei mies heti tiedä, missä kartalla olemme juuri nyt kun suunnistetaan lomakaupungissa, mietin, saako ärsyyntyä sellaisesta, vai tapahtuuko se siksi, etten rakasta tarpeeksi... Kun riitelemme olen NIIN vihainen, on vaikea sietää toista. Kun vähän ajan päästä rauhoitutaan, kadutaan sanottuja asioita ja pyydetään anteeksi, ja sitten alan miettiä pitääkö näin olla? En haluaisi ärsyyntyä, vaan rakastaa ja tuntea sen koko ajan, pieniä erimielisyyksiä lukuunottamatta. Ärsyynnyn samalla tavalla kun ärsyynnyn siitä, kun äitini ei ikinä kuule mitä sanon. Tiedän ettei se ole tarpeellista, kun kaveri ärsyttää pidän suuni kiinni, mutta kun kyseessä on poikaystävä tai äiti on pakko sanoa että miksi ihmeessä et kuule mitään!!!

Pelottaa lukea muiden tekstejä, että ei kannata jäädä loppuelämäksi ensimmäiseen suhteeseen, miten "Sen Oikean" tunnistaa heti ja miten sydän hakkaa tavatessa vielä monen vuoden jälkeen... Pitäisikö lähteä hakemaan sellaista, jäänkö turhaan suhteeseen, missä ei lennä kauheasti kipinöitä koko ajan?? Onko jokaiselle jossain olemassa sellainen suhde,jossa alusta asti on selvää että mennään naimisiin jne? Joskus toivon, että rupeaisin edes inhoamaan häntä, niin tietäisin varmasti ettei meillä ole tulevaisuutta. Mutta kaikesta eniten toivon, että tietäisin varmasti että hän on elämäni mies, en vain tunne sitä varmasti.

En vieläkään tiedä mitä rakkaus on ja miltä se tuntuu. Ihastumisen tiedän, mutta
mitä tapahtuu sen jälkeen, miltä tuntuu, siitä en tiedä mitään...Tietääkö sen varmasti kun suhteesta puuttuu jotain olennaista? Tuli nyt taas kirjoitettua mitä päässä pyörii, saa tietysti kommentoida

Hain kuitenkin koko ajan merkkejä siitä, tulisiko tämä kestämään koko elämän. "

ei kyse ole mustasukkaisuudesta vaan kuulostaa jo ihan sairaalta aivo toiminnalta mietit ihan liikaa.
tarvitset psygologian apua jo.

 

[.........]

Ikuinen analyytikko:Kiitos kysymästä! Ihan hyvin menee, luulisin, mutta en ole päässyt ajatuksistani eroon. Mietin vieläkin välillä näitä asioita. Olimme lomalla yhdessä, kivaa oli, mutta olihan niitä riitojakin välillä. Ehkä muutaman viikon 24 tunnin yhdessäoloon saakin mahtua riitoja. Molemmilla on aika lyhyt pinna ja vähän drama-queenejä ollaan, suurennetaan asioita ja ollaan välillä niin dramaattisia kun riidellään, mutta silti. En usko, että pääsen näistä ajatuksista eroon noin vain, ne varmaan seuraavat minua monta kuukautta(vuotta?) jollain tavalla. Olenhan pohtinut esim. mitä oikeasti haluan
opiskella jo vähintään 6 vuotta, enkä ole varma. Olen kuin pikkulapsi, en osaa tehdä valintoja ja olla niihin tyytyväinen, miten sen oppisi?

Välillä tuntuu että meillä on niin hyvä olla yhdessä, meillä on oma tiimi, maailma jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Olen miettinyt, miltä tuntuisi erota, ja tuntuu että se olisi kamalaa, koska satuttaisin häntä niin, mutta myös koska hän on minulle tärkeä ja meidän jutut ainutlaatuisia tavallaan. Toisaalta kun riitelemme (usein minun "aloitteesta")tai kun ärsyynnyn siitä, ettei mies heti tiedä, missä kartalla olemme juuri nyt kun suunnistetaan lomakaupungissa, mietin, saako ärsyyntyä sellaisesta, vai tapahtuuko se siksi, etten rakasta tarpeeksi... Kun riitelemme olen NIIN vihainen, on vaikea sietää toista. Kun vähän ajan päästä rauhoitutaan, kadutaan sanottuja asioita ja pyydetään anteeksi, ja sitten alan miettiä pitääkö näin olla? En haluaisi ärsyyntyä, vaan rakastaa ja tuntea sen koko ajan, pieniä erimielisyyksiä lukuunottamatta. Ärsyynnyn samalla tavalla kun ärsyynnyn siitä, kun äitini ei ikinä kuule mitä sanon. Tiedän ettei se ole tarpeellista, kun kaveri ärsyttää pidän suuni kiinni, mutta kun kyseessä on poikaystävä tai äiti on pakko sanoa että miksi ihmeessä et kuule mitään!!!

Pelottaa lukea muiden tekstejä, että ei kannata jäädä loppuelämäksi ensimmäiseen suhteeseen, miten "Sen Oikean" tunnistaa heti ja miten sydän hakkaa tavatessa vielä monen vuoden jälkeen... Pitäisikö lähteä hakemaan sellaista, jäänkö turhaan suhteeseen, missä ei lennä kauheasti kipinöitä koko ajan?? Onko jokaiselle jossain olemassa sellainen suhde,jossa alusta asti on selvää että mennään naimisiin jne? Joskus toivon, että rupeaisin edes inhoamaan häntä, niin tietäisin varmasti ettei meillä ole tulevaisuutta. Mutta kaikesta eniten toivon, että tietäisin varmasti että hän on elämäni mies, en vain tunne sitä varmasti.

En vieläkään tiedä mitä rakkaus on ja miltä se tuntuu. Ihastumisen tiedän, mutta
mitä tapahtuu sen jälkeen, miltä tuntuu, siitä en tiedä mitään...Tietääkö sen varmasti kun suhteesta puuttuu jotain olennaista? Tuli nyt taas kirjoitettua mitä päässä pyörii, saa tietysti kommentoida

Epäröit ihan liikaa teidän suhdetta ja varsinkin sitä miestä, jätä se jo ,jotta se löytää sen naisen joka kyllä luottaa ja uskoo, että suhde onnistuu, koska oma vaisto näin sanoo.
sinä epäröit liikaa siis sun hälytyskellot soi ja varoittaa jo.

Ei tuollainen pohdinta kuulosta enää terveeltä sori nyt vaan!

 

[Suhteeton]

Vähän samanlaista täälläkin, itseasiassa olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että parisuhde ei ole ollenkaan minua varten.

Ensimmäinen vuosi menee ns. ihan hyvin. Sen jälkeen seksihalut sammuvat kokonaan, en siis halua seksiä IKINÄ, jo toisen näkeminen tai äänen kuuleminen ärsyttävät niin paljon, että tekisi mieli heittää maljakolla päähän, halimis- ja vastaavat lääppimisyritykset ällöttävät, ei kestä yhtään kuunnella toisen typeriä juttuja, toisen ulkonäkö alkaa vaikuttaa vastenmieliseltä, kaikki ärsyttävät tavat saavat niin raivon partaalle, että sitä harkitsee tappavansa toisen siihen paikkaan.

En enää edes usko, että sellaista ihmistä, joka ei herättäisi näitä järkyttäviä vihan ja raivon tunteita, edes on olemassa. Muutenkaan en kestä sitä paljon puhuttua arkea, en tajua miten ihmiset voivat tyytyä suhteisiinsa, joissa hoidetaan rutiinilla aamutoimet, mennään töihin, töistä harrastuksiin/kakaroita hoitamaan ja sitten illalla käydään nukkumaan parisängyn eri laidoille varoen visusti koskettamasta toista. Ja koko päivänä ei välttämättä puhuta muuta kuin "Maito on loppu." tai "Vittu etkö oo taaskaan tiskannu?!" -tasoisia juttuja. En minä halua tuollaista.

Joo, sitä se elämä on, tylsää arkea, mutta elän sitten mieluummin sitä arkea yksin. Saapahan ainakin itse päättää mitä tekee eikä tarvitse kuunnella kenenkään ruikutusta siitä ettei muistanut ostaa kaupasta sulatejuustoa eikä tarvitse vaihtoehtoisesti joko alentua toisen runkkualustaksi tai kestää toisen kiukuttelua kun ei sitä pimppiä taas heru.

 

[saa ärsyyntyä]

En oikein tajua, että miksi muka puolisolle ei saisi ikinä hermostua tai ärsyyntyä. Jos miettii sitä, millaista elämä oli silloin, kun asui omien vanhempiensa kanssa, niin ihan varmasti oli moniakin asioita niin vanhemmissa kuin sisaruksissakin, jotka ärsytti. Usein ne ärsyttävät asiat ovat ihan pieniä. Omissa vanhemmissani vieläkin ärsyttää ihan älyttömästi esim. isän muistamattomuus ja äidin hössöttäminen. Kyse ei ole siitä, ettenkö rakasta heitä, vaan yksinkertaisesti jostakin piintyneestä, ärsyttävästä tavasta.

Suhteellisuudentajua saa asioihin, kun miettii, että itselläkin on varmasti PALJON ärsyttäviä asioita, mutta niistä ei välttämättä tiedä. Jos taas inttämällä vaatii kumppaniaan kertomaan kaikki omat ärsyttävät tavat, niin voi olla kova paikka kuulla, kuinka paljon asioita on, jotka ärsyttää.

Ei kannata tarttua negatiivisuuteen, vaan vähätellä niitä. Jos vaikkapa toinen siirtelee ruokaa lautasellaan ärsyttävästi, niin voisko vaikkapa katsoa ruokailun ajan jonnekin muualle kuin hänen lautaselleen. Toinen juttu on se, että usein ärsyttävien tapojen sietäminen on vaikeaa sellaisille ihmisille, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita. Sellaisille ihmisille myös puoliso ja hänen tapansa pitäisi saada alistettua oman vallan alle. Jos puolison saa alistettua, niin sitten viimeistään rupeaa taas ärsyttämään se, kun puoliso on nössö eikä ajattele omilla aivoillaan...

Kannattaa ärsyttävyyksien sijasta takertua positiivisiin asioihin. Negatiivinen kierre kannattaa katkaista opettelemalla asennoitumista toisella tavalla vanhan tavan sijasta. Sillä tavalla parisuhde voi paremmin ja itsekin on tyytyväisempi.

Luulenpa, että vain äärimmäisen harvassa suhteessa voi olla niin 100 %:sen varma siitä, että ensinnäkin tämä mies on elämäni ainoa oikea ja toisekseen, että tämä suhde on niin hyvä, että se kestää elämän loppuun asti. Ihmiset nimittäin muuttuvat ja ikinä ei etukäteen voi tietää, miten parisuhteen kriiseissä tulee toimimaan. Se, että on ehdottomasti vaikkapa pettämistä vastaan, niin sitä ei ikinä voi tietää, miten itse toimii, jos parisuhteeseen tulee isoja ongelmia, on haluttomuutta/rakkaudettomuutta/alistamista tms. Silloin voikin olla, että käyttäytyy hädissään ja ahdistuneena juuri siten, miten ei ikinä itsekään uskonut käyttäytyvänsä.

 

[Ikuinen analyytikko]

Kiinnostavia kommentteja Juu en ole provo, olen kyllä harkinnut psykologia mutta saa nyt nähdä, en usko että kukaan muu voisi selvittää tämän puolestani, ja luotan enemmän muiden ihmisten kokemuksiin kuin "miltä susta tänään tuntuu?"-psykologeihin

Toinen pohtija, kiitos kommentistasi, lohduttavaa, että toisia samantyyppisiä on. Ymmärrän kyllä sen, että jos itse aina tietää tarkalleen mitä halua eikä ole analysoivaa tyyppiä, niin tällainen epäröinti/pohdiskelu kuulostaa täysin sairaalta ja on varma merkki siitä, ettei kannata jatkaa suhteessa. Tuntemukseni eivät kylläkään ole niin vahvasti negatiiviset kuin Suhteettoman kommentissa.

Emme asu yhdessä eli vietämme aikaa erossakin, ajattelen häntä silloin paljon ja soitammekin toisillemme monta kertaa kun olemme illan erossa. Vietämme kyllä melkein kaiken vapaa-ajan yhdessä, ja sitten jää koulutyöt, kotityöt ja muiden ihmisten tapaaminen tekemättä.

"Toinen pohtija: Minä vain tarvitsen pitkän ajan miettiä, harkita ja päättää, kun taas mieheni on aivan varma haluavansa olla kanssani loppuelämänsä. Ehkä sinulla on samoin?" Varmasti on tavallaan sama ongelma,viivyn sovituskopissakin tunnin kun en pysty päättämään otanko punaisen vai sinisen paidan, ja tämä on vain yksi pieni esimerkki... Miten vanha sinä Toinen pohtija olet? Toivon että tämä pohtiminen vähenee kun ikää ja kokemusta kertyy, en vain haluaisi, että tästä miehestä tulisi vain "kokemus" joka auttaisi minua analyoimaan vähemmän seuraavassa suhteessa, haluan oppia sen nyt ja elää onnellisena hänen kanssaan aina...

 

[Ikuinen analyytikko]

"Saa ärsyyntyä: Toinen juttu on se, että usein ärsyttävien tapojen sietäminen on vaikeaa sellaisille ihmisille, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita."

Olen miettinyt tuota. Olen aina tavoitellut täydellisyyttä, ja useimmiten saavuttanutkin sen, etenkin nuorempana. Sain kaiken, mitä halusin, ei siis rahallisesti vaan koulumenestystä, kesätöitä, ystäviä jne, minua kadehdittiin. Enää ei mene yhtä hyvin , mutta voihan se tietysti vaikuttaa siihen, että tuntuu että kaiken pitäisi olla täydellistä muuten jokin on pahasti vinossa. Tietysti puolisolle saa hermostua, mutta ajattelin että sivuttaisin sen niin kuin osaan jos kyseessä on joku kaveri, silloin en vedä herneet nenään mutta poikaystävän kanssa kylläkin. Eikä tietysti ikinä voi tietää, mitä huomenna tapahtuu, mutta melko varma pitäisi pystyä olemaan, ainakin niin, ettei pohdi asiaa jatkuvasti tietyin väliajoin. Näin luulen ajatelleeni aiemmin ja siksi mietityttää nyt, onko tämä normaalia.

 

[Saa ärsyyntyä]

Ehkä kannattaisi ottaa suhteessa aikalisä ja miettiä, mitä suhteelta ja mitä itseltään haluaa. Ylipäätään kannattaisi ottaa se riski, että tunnustaa miehelle, että kokee syviä tunteita miestä kohtaan, mutta koska ei ole kokemusta parisuhteista, niin haluaa pienen aikalisän avulla olla ihan varma, että haluaa sitoutua täysillä tähän suhteeseen.

Rakastaminen on nimenomaan tahtoa rakastaa eikä niinkään sitä hirmuista tunteiden paloa. Jos päättää sitoutua suhteeseen, niin uskon, että sinusta tulee varsin onnellinen.

Itse sitouduin parikymppisenä mieheen, josta epäilin jo heti alussa, että onko hän minulle oikea. Suurta intohimoa ei ollut juurikaan, rakkautta ei ollut, mutta ystävyyttä roimasti. Jahkailin suhteessa yli 10 vuotta ja lopulta hain eroa. Ikävää suhteessa oli se, että en kyennyt olemaan tunteissani rehellinen miestä kohtaan eli en koskaan kertonut hänelle, miten epävarma olen siitä, että onko hän oikea mies minulle. Uskoin, että ystävyys riittää. Lopulta suhde kaatui, kun parisuhteeseen tuli muutakin ongelmaa kuin avoimmuuden puute. Ero on aina ikävämpi, kun kyseessä on myös lapsia yms. sitoutumista.

Nykyisessä suhteessa tilanne on sikäli erilainen, että rakkautta on runsaasti, mutta alkuvaiheen intohimo laantui kuitenkin jo noin puolessa vuodessa. Välittämisen tunne ja hellyys on tallella, mutta vanhaan suhteeseen verrattuna tappeluita on enemmän esim. siivoamisen, rahan yms. asioiden kanssa. Olen siis joutunut tappelemaan paljon enemmän kuin vanhassa suhteessa.

Jos jätät miehesi, niin varmasti saat uuden parisuhteen, mutta kannattaa tosiaan huomata se, että vaikka uudessa suhteessa olisi kaipaamaasi intohimoa, niin silti sitä aika-ajoin miettii, että onko tässä uudessakaan suhteessa järkeä, rakastaako tuo toinen minua vielä, jaksanko tapella taas tästä samasta vanhasta siivousasiasta tms. Ongelmilta ei voi välttyä missään suhteessa enkä itse ainakaan jaksa uskoa, että sellaista suhdetta onkaan, missä aina ollaan samaa mieltä joka asiasta eikä ikinä toinen ärsytä eikä ole koskaan erimielisyyksiä. Olen sen verran temperamenttinen, että sitten jo ärsyttäisi se, kun toinen on liikaa jees jees -mies...

 

[kolmekyymmentä]

Luulen, että mustasukkainen tarkoitti että miehen kanssa käydään terassilla. Tehdäänhän me joskus erilaisia juttuja, käydään ulkona tai jotain. Silloin on
tietysti melkein aina kivaa ja helppo olla yhdessä, eikä tarvitse analysoida
Mutta ei ilta ulkona tuo mulle sen suurempia rakkauden tunteita, saatan vain
todeta että onpa mulla ihana mies. Ja parin päivän päästä jokin taas vähän
ärsyttää ja hätäännyn. Sitten menee taas päällisin puolin hyvin mutta mietin
itsekseni kuuluuko suhteen olla tällaista, tuleeko se varmuus ja riittääkö
tällainen "hiljaisempi intohimo" mulle.

Miehinen näkökulma: voin jakaa suhteeni kahteen kategoriaan. Niihin joissa pääasia on ollut palava intohimo, seksiä on enemmän kuin tarpeeksi, ajatukset menevät sängyssä täysin yhteen jne. Olen onnellinen, että olen saanut kokea sellaista.

Sitten on ne pidemmät suhteet, joissa ajatukset menevät totaalisen yhteen myös sängyn ulkopuolella, etenkin siellä. Ei tarvitse kuin sanoa puoli sanaa ja toinen ymmärtää. Saa nauramaan, yllättymään.

Tätä jälkimmäistä puolta en ole saanut "seksisuhteissa". Vaikka niiden naisten kanssa on tultu hyvin toimeen, en lähtisi heidän kanssaan vaikkapa kaverin mökille. Eli sen verran eri aaltopituudella on kuitenkin oltu.

Kumpi on parempi, voiko kummatkin saada? En tiedä, ikää on hiukan yli 30. Elämä on etsimistä

 

[.................]

Kiinnostavia kommentteja Juu en ole provo, olen kyllä harkinnut psykologia mutta saa nyt nähdä, en usko että kukaan muu voisi selvittää tämän puolestani, ja luotan enemmän muiden ihmisten kokemuksiin kuin "miltä susta tänään tuntuu?"-psykologeihin

Toinen pohtija, kiitos kommentistasi, lohduttavaa, että toisia samantyyppisiä on. Ymmärrän kyllä sen, että jos itse aina tietää tarkalleen mitä halua eikä ole analysoivaa tyyppiä, niin tällainen epäröinti/pohdiskelu kuulostaa täysin sairaalta ja on varma merkki siitä, ettei kannata jatkaa suhteessa. Tuntemukseni eivät kylläkään ole niin vahvasti negatiiviset kuin Suhteettoman kommentissa.

Emme asu yhdessä eli vietämme aikaa erossakin, ajattelen häntä silloin paljon ja soitammekin toisillemme monta kertaa kun olemme illan erossa. Vietämme kyllä melkein kaiken vapaa-ajan yhdessä, ja sitten jää koulutyöt, kotityöt ja muiden ihmisten tapaaminen tekemättä.

"Toinen pohtija: Minä vain tarvitsen pitkän ajan miettiä, harkita ja päättää, kun taas mieheni on aivan varma haluavansa olla kanssani loppuelämänsä. Ehkä sinulla on samoin?" Varmasti on tavallaan sama ongelma,viivyn sovituskopissakin tunnin kun en pysty päättämään otanko punaisen vai sinisen paidan, ja tämä on vain yksi pieni esimerkki... Miten vanha sinä Toinen pohtija olet? Toivon että tämä pohtiminen vähenee kun ikää ja kokemusta kertyy, en vain haluaisi, että tästä miehestä tulisi vain "kokemus" joka auttaisi minua analyoimaan vähemmän seuraavassa suhteessa, haluan oppia sen nyt ja elää onnellisena hänen kanssaan aina...

et kuitenkaan jätä sitä siis, mitä vielä vaahdot siellä?