L
Lovelylilly
Vieras
Minulla on sama ongelma kuin kaikilla muillakin; kotihommat ja lasten hoito jää minulle, mies käy töissä, istuu illat koneella kuulokkeet päässä, puhuu puhelimessa tai on kavereitten kanssa pelaamassa. Olen lukenut jos jonkinlaisia kommentteja näiltä ellien sivuilta, mutta olo on edelleen turtunut, mieli vailla ratkaisua.
Lainaan yhden kommentin eräältä sivulta "Kymmenen vuoden päästä ei ollut enää mitään muuta yhteistä kun viha ja lapset ja velka. " Tuntuu niin omalta tuo kommentti.
Itse koen suhteemme kuolleen, mutta mies vetoaa aina lapsiin ja tähän pyhään velkaan.
Riitelijä suhteessa olen minä, sen myönnän. Ei vain yksinkertaisesti jaksa olla se, joka aina sanoo milloin pitää siivota, syödä, mennä nukkumaan, käydä kaupassa jne. Mies sanoo aina, että kyllä voi auttaa, kunhan vaan pyydän, mutta se apu ei aina toteudu, jää monesti lupausten tasolle. Ja uusin kommentti oli, että olen liian laiska, kun apua kehtaan edes pyytää. Ja jos kaverit soittavat, niin ne harvat avustavat kotihommat jää viimeistään siinä vaiheessa siihen. Tulee kiire ulos.
Olen jo miettinyt, että mikä muuttuisi, jos oikeasti lähtisi vain ovesta lasten kanssa. Ei mikään, uskoisin. Tietokoneen hurina loppuisi ja ne turhat lupaukset. Kysyin jo lapsiltakin asiaa ja ne tuumivat vain, että kukas sitten kantaa kauppakassit? Mutta se velkapuoli on rasite. Asianajajaa kai siihen paperipuoleen tarvitaan, kun mies ei aijo kuulemma asuntoa myydä, jos ero tulee. Naimisissa ei luojankiitos olla.
Ammattinsa puolesta mies olisi oiva isä (ja niinhän ne työkaverit luulee, että tämä isä touhuaa illat pitkät lastensa kanssa, mutta hah), mutta kun työpäivä päättyy niin meidän isi istuu koneen ääreen (jos on kotona) kuulokkeet päässä ja odottaa että saan lapset sänkyyn. Siinä oikein osallistuva puoliso. Ja tätä on joka päivä, viikonloppuna alkaa jo heti aamusta ja ruokakin kaikkine aamu-, väli- ja iltapaloineen uppoaa vain koneen ääressä. Siinäpä onkin sitten lapsille vakuuttelemisen paikka, että miksi ruoka pitää syödä pöydän ääressä. Tähän oli miehellä perustelu, että hän saa omassa kodissa tehdä niinkuin haluaa.
Jos tunteita joskus on ollut, missä ne ovat? Hautautuneet tämän turhautumisen alle? Sanotaan, että rakkauden voimalla jaksaa ja pla pla, mutta oliko niitä oikeita tunteita sitten alkujaankaan? Oli vain loistavaa seksiä... ja on joskus vieläkin, mutta kun sen voimalla ei jaksa, tulee vain pahimmassa tapauksessa lisää huollettavia.
Lainaan yhden kommentin eräältä sivulta "Kymmenen vuoden päästä ei ollut enää mitään muuta yhteistä kun viha ja lapset ja velka. " Tuntuu niin omalta tuo kommentti.
Itse koen suhteemme kuolleen, mutta mies vetoaa aina lapsiin ja tähän pyhään velkaan.
Riitelijä suhteessa olen minä, sen myönnän. Ei vain yksinkertaisesti jaksa olla se, joka aina sanoo milloin pitää siivota, syödä, mennä nukkumaan, käydä kaupassa jne. Mies sanoo aina, että kyllä voi auttaa, kunhan vaan pyydän, mutta se apu ei aina toteudu, jää monesti lupausten tasolle. Ja uusin kommentti oli, että olen liian laiska, kun apua kehtaan edes pyytää. Ja jos kaverit soittavat, niin ne harvat avustavat kotihommat jää viimeistään siinä vaiheessa siihen. Tulee kiire ulos.
Olen jo miettinyt, että mikä muuttuisi, jos oikeasti lähtisi vain ovesta lasten kanssa. Ei mikään, uskoisin. Tietokoneen hurina loppuisi ja ne turhat lupaukset. Kysyin jo lapsiltakin asiaa ja ne tuumivat vain, että kukas sitten kantaa kauppakassit? Mutta se velkapuoli on rasite. Asianajajaa kai siihen paperipuoleen tarvitaan, kun mies ei aijo kuulemma asuntoa myydä, jos ero tulee. Naimisissa ei luojankiitos olla.
Ammattinsa puolesta mies olisi oiva isä (ja niinhän ne työkaverit luulee, että tämä isä touhuaa illat pitkät lastensa kanssa, mutta hah), mutta kun työpäivä päättyy niin meidän isi istuu koneen ääreen (jos on kotona) kuulokkeet päässä ja odottaa että saan lapset sänkyyn. Siinä oikein osallistuva puoliso. Ja tätä on joka päivä, viikonloppuna alkaa jo heti aamusta ja ruokakin kaikkine aamu-, väli- ja iltapaloineen uppoaa vain koneen ääressä. Siinäpä onkin sitten lapsille vakuuttelemisen paikka, että miksi ruoka pitää syödä pöydän ääressä. Tähän oli miehellä perustelu, että hän saa omassa kodissa tehdä niinkuin haluaa.
Jos tunteita joskus on ollut, missä ne ovat? Hautautuneet tämän turhautumisen alle? Sanotaan, että rakkauden voimalla jaksaa ja pla pla, mutta oliko niitä oikeita tunteita sitten alkujaankaan? Oli vain loistavaa seksiä... ja on joskus vieläkin, mutta kun sen voimalla ei jaksa, tulee vain pahimmassa tapauksessa lisää huollettavia.
