Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Eli koko tarina lyhykäisyydessään. Minusta ei tulisi yh:ta vaan mies on ja odottaa lasta innolla ja rakkaudella. Molemmat ollaan töissä ja koulut on käyty ja mahdollisuus lapsen tuloon olisi ja lähipiiriä ja syliä ja rakkautta hänelle varmasti riittäisi. Minulla oli ehkäisyrengas joka ei toiminut ja näin raskauduin. Tahdoin keskeytyksen josta puhuttiin miehen kanssa. Miestä asia satutti todella paljon, mutta antoi minulle päätäntävallan asiasta. Sairaalassa kävin, mutta en siihen pystynyt. Tahdoin kuitenkin tarjota elämän tälle lapselle.
En vaan silti odota innolla tätä lapsen saantia, en tunne tätä kohtaan mitään ja tuntuu että minun on pakko ja että olen ihan umpikujassa.
Miehelle olen tästä vaihtoehdosta kovin vähän puhunut, koska tiedän mitä mieltä hän on. Hän varmasti yrittäisi lapsen kanssa yksin itse jos tahtoisin pois tästä tilanteesta. En tahdo kuitenkaan menettää miestäni. Mies (eikä varmasti kukaan muukaan lähipiiristä tai kukaan joka lasta itselleen odottaa) ymmärrä kuinka voin ajatella näin itsekkäästi. Minua vaan pelottaa, että jos en tosiaan vaan opi rakastamaan tätä lasta. Pelottaa myös se kuinka mies pärjää lapsen kanssa jos yksin tahtoo yrittää. Toivon vaan että tämä lapsi saisi äidin joka häntä rakastaa.
ei se, että et raskaana olessasi näe tulevaisuuttasi ruusunpunaisena ja vauvantuoksuisena tee sinusta vielä huonoa ihmistä. Mielestäsi ajatuksesi ovat täysin normaaleja, sillä raskautesi ei ollut suunniteltu. Paniikki voi iskeä ja yleensä iskee mieheen, mutta voi se myös naiseenkin iskeä. Jotenkin vaan se naisen kohdalla tuntuu olevan niin tabu.
anna itsellesi aikaa ja puhu miehesi kanssa, näytä vaikka tämä kirjotuksesi hänelle. Jos hän sinua rakastaa niin hän myös ymmärtää!
ennen kuin teet mitään lopullista päätöstä lapsen suhteen niin tutustu häneen syntymän jälkeen kaikessa rauhassa.
minulla oli omat pelkoni lasta odottaessani..osaanko ja opinko hoitamaan häntä, ymmärränkö mitä hän tarvitsee kun hän itkee...opinko rakastamaan häntä vai olenko kylmä?
raskausaikani oli vaikea enkä heti kokenut mitään maatajärisyttävää tunnetta, olin väsynyt synnytyksen jälkeen...mutta kun ensimmäisenä yönämme katselin häntä miehen nukkuessa ja siitä se pikkuhiljaa sitten lähti..ensin haparoiden, mutta alku sekin. ja nyt miltei kahden vuoden jälkeen voin sanoa, että tekisin lapseni puolesta mitä tahansa!
eli anna itsellesi aikaa, käsittele tunteesi, eläkä ole liian ankara itsellesi. Anna luonnon hoitaa tunnepuoli =) ja jos kaikesta huolimatta et koe olevasi halukas äidiksi, niin anna sitten vaikka miehesi tai sukulaisesti ottaa paikkasi, koska kertomuksesi perusteella tarjokkaita on lähelläkin. Kuitenkin uskon, että aika kohdallasi auttaa.
Tsemppiä!
