vauvan antamisesta adoptioon

[vieras]

mun mielestä kannattaa ottaa asia esiin neuvolassa.
Kuulostaa jotenkin "raskausajan masennukselta"
joka taas saattaa ennakoida synnytyksen jälkeistä masennusta.
Itse voin omasta kokemuksesta sanoa, että kolmen lapsen kohdalla en ole tuntenut niitä kohtaan mitään raskausaikana.
Esikoisen kohdalla rakkaus ei tullut heti edes synnytyksen jälkeen.
sitä oli vähän kuin öö aapisen hännillä, että mikä tuo on, onko muka mun ja tuon kansku joutuu nyt elään joka ikinen päivä 24 h vuorokaudessa.
rakkaus alko syttyyn oikeestaan vasta kun pääsi tuttuun kotiympäristöön ja tutustumaan siihen vauvaan.
neljännen lapsen kohdalla taas meni niin, että raskausaikana oli niin ihania tuntemuksia mutta kun syntyi niin ei oikein tuntunut miltään.
luultavasti se sairaalan vieras ympäristö vaikuttaa, että kotona sitten on jo ajatukset erilaiset.

 

[lisko]

Jos lapsella on isä, luulen että et edes saisi antaa häntä pois ulkopuoliselle ellei isä sitä hyväksy. Siis isällä oikeus lapseen myös. Mutta ajatuksesi ovat niin voimakkaita (ja hyvin kylmiä vauvaa kohtaan, vaikka hän tarvitsee myötäelävää huolenpitoa juuri elämänsä alkumetreillä), että sinuna en miettisi näitä yksin vaan hakeutuisin neuvolan psykologin puheille mit pikimmin.

 

[.]

Eli koko tarina lyhykäisyydessään. Minusta ei tulisi yh:ta vaan mies on ja odottaa lasta innolla ja rakkaudella. Molemmat ollaan töissä ja koulut on käyty ja mahdollisuus lapsen tuloon olisi ja lähipiiriä ja syliä ja rakkautta hänelle varmasti riittäisi. Minulla oli ehkäisyrengas joka ei toiminut ja näin raskauduin. Tahdoin keskeytyksen josta puhuttiin miehen kanssa. Miestä asia satutti todella paljon, mutta antoi minulle päätäntävallan asiasta. Sairaalassa kävin, mutta en siihen pystynyt. Tahdoin kuitenkin tarjota elämän tälle lapselle.
En vaan silti odota innolla tätä lapsen saantia, en tunne tätä kohtaan mitään ja tuntuu että minun on pakko ja että olen ihan umpikujassa.
Miehelle olen tästä vaihtoehdosta kovin vähän puhunut, koska tiedän mitä mieltä hän on. Hän varmasti yrittäisi lapsen kanssa yksin itse jos tahtoisin pois tästä tilanteesta. En tahdo kuitenkaan menettää miestäni. Mies (eikä varmasti kukaan muukaan lähipiiristä tai kukaan joka lasta itselleen odottaa) ymmärrä kuinka voin ajatella näin itsekkäästi. Minua vaan pelottaa, että jos en tosiaan vaan opi rakastamaan tätä lasta. Pelottaa myös se kuinka mies pärjää lapsen kanssa jos yksin tahtoo yrittää. Toivon vaan että tämä lapsi saisi äidin joka häntä rakastaa.

No et opikkaan rakastamaan tai välittämään lapsestasi jos on tuollainen asenne. Miettisit sitä, että vaikka halusit keskeytyksen, PÄÄTIT kuitenkin jatkaa raskautta! Ajattele sitä pientä ja viatonta nyyttiä joka on sinun lihaa ja vertasi, hän haluaa rakkautta, hellyyttä, lämpöä ja huolenpitoa ja RAKASTAA SINUA!!

Mieti, antaisitko itsellesi koskaan anteeksi sitä että luovuit omasta lapsestasi itsekkyytesi vuoksi?? Vauvan ja lapsen hoitaminen on välillä rankkaa, mutta oikein asennoitumalla erittäin palkitsevaa ja antoisaa Toivon sulle voimia ja jaksamista ja että rakastaisit pikkuistasi niinkuin hänkin sinua
Sinä olet miehesi kanssa tärkein hänelle.

Rakkaus ei ole mikään asenne vaan tunne, rakastamaan ei voi oppia opettelemalla. Se pitää syntyä itsestään, jos ei heti niin ajan kuluessa pikkuhiljaa. Jos ei tunteet herää lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen, ei kannata pilata lapsen elämää äidin kanssa joka ei tunne mitään, lapsellakin on oikeus saada rakkautta. Valitettavasti se rakkaus ei tule käskemällä, se tulee jos on tullakseen. Ap mieti rauhassa ennen kuin päätät mitään, suosittelen viettämään aikaa lapsen kanssa, vasta sitten voit tietää mitä tehdä, ettet myöhemmin joudu katumaan.

 

[memmu]

Ettei sulla vaan olisi raskauden aikainen masennus. Kannattaisi puhua neuvolassa asiasta.

 

[kätilö]

mun mielestä kannattaa ottaa asia esiin neuvolassa.
Kuulostaa jotenkin "raskausajan masennukselta"
joka taas saattaa ennakoida synnytyksen jälkeistä masennusta.
Itse voin omasta kokemuksesta sanoa, että kolmen lapsen kohdalla en ole tuntenut niitä kohtaan mitään raskausaikana.
Esikoisen kohdalla rakkaus ei tullut heti edes synnytyksen jälkeen.
sitä oli vähän kuin öö aapisen hännillä, että mikä tuo on, onko muka mun ja tuon kansku joutuu nyt elään joka ikinen päivä 24 h vuorokaudessa.
rakkaus alko syttyyn oikeestaan vasta kun pääsi tuttuun kotiympäristöön ja tutustumaan siihen vauvaan.
neljännen lapsen kohdalla taas meni niin, että raskausaikana oli niin ihania tuntemuksia mutta kun syntyi niin ei oikein tuntunut miltään.
luultavasti se sairaalan vieras ympäristö vaikuttaa, että kotona sitten on jo ajatukset erilaiset.

Ota asia esille neuvolassa ja synnytyssairaalassa.Erityisesti synnytyksen jälkeen osastolla asia tulisi olla henkilökunnan tiedossa ,jotta saisit oikeanlaista hoitoa ja ohjausta.Saat tutustua vauvaan pikkuhiljaa.Vierihoitoa ei tarvitse vältämättä aloittaa heti jne.
Et ole yksin asiasi kanssa.Joskus harvoin käy niin että äiti päättää antaa lapsen adoptioon.Mutta yleensä äidit kotiutuvat vauvan kanssa.Jonkinlaisia tukitoimia yleensä järjestetään.Toisinaan ensikoti on ensimmäinen etappi.Tietnkään en tiedä miten näissä tapauksissa loppujen lopuksi käy,mutta hätiköityjä päätöksiä ei kannata tehdä.

Voimia sinulle ja miehelllesi.

 

[levottomat jalat]

Kuulehan, nyt unohdat koko adoptioajatuksen kunnes vauva syntyy.
Nuo ajatukset ovat ihan normaaleja sellaisellekin joka olisi tietentahtoen raskaana!

Et voi rakastaa sellaista jota et ole koskaan nähnyt ja jota et tunne!

Sitten kun olette kotona, mietit asiaa uudelleen.

Unohda ihan jo siksikin, ettei tule hirveitä itsesyytöksiä papereiden tekemisestä kun tajuatkin miten rakas ja ihana se lapsi on. Ja ei sitä tunnetta tule, niin sittenhän sen adoption voi vielläkin toteuttaa.

Oikeasti, ihan oikeasti.

Tämän kirjoittaja on mielestäni oikeassa.

Nyt päätät yrittää vauvan ja miehen kanssa perheenä olemista. Varmaankin kaikki meneekin sitten hyvin. Ja jos ei suju, niin sitten pyydät heti apua mistä tahansa.

Muistat vaan että täydellinen äiti on mahdotonta olla. Ei haittaa jos tekee 'väärin' pikkuasioissa.

Voimia.