vauvan antamisesta adoptioon

[Ihamieli]

Minusta tämän ketjun perusteella adoptio ei olisi hyvä ratkaisu perheelle (oikeastihan voin olla ihan väärässä, kun en teitä tunne). Tuollaset tunteet ovat ihan normaaleja, ja olen kuullut niitä oikeastaan kaikilta, joilla on ollut yllätysraskaus/raskaus ehkäisystä huolimatta.Äidiksi kypsyy ja kasvaa pikkuhiljaa, mikään ei ole valmista. Ja siinä se hienous onkin. Ehkä nykyään vaan kuullaan niin paljon niiden äitien hehkutusta, jotka ovat toivoneet lasta pitkään, ja tavallaan kypsyneet ajatukseen jo paljon pidemmän aikaa. Minusta näyttää, että syntyvällä lapsella olisi rakastava ja hyvä koti, ja jos äitiä huolettaa äidinrakkauden riittäminen, niin ehkä isän sitoutuminen ja rakkaus kantaa alun yli. Kaikkea hyvää teille.

 

[jybis]

Vittu että sitä ollaan taas niin asiantuntijaa että...


"Meidän peikonpoikanen syntyi 28.8.07 käsi poskella
tarkkaavainen ja vanhempiensa unenlahjoilla varustettu ihanuus "

mikähän tuossa tekstissä tekee musta asiantuntijan??
ja kuinkahan niin taas?

 

[vieras]

toi tai noi ajattelut on normaalia että pelottaa se tuleva mutta kun se syntymä tapahtuu ni mielet muuttuu!

 

[nyyti]

Oon muuttunut älyttömän herkäksi,jos vähänkin surullisempaa ohjelmaa tulee telkusta,itkeä tirauttelen heti.Kaikki mikä liittyy vauvoihin ja vanhempiin lapsiin,jos on vähänkin surullisempaa juttua,heti tulee itku.Onko muita jotka ovat muuttuneet tosi herkiksi ensimmäisen lapsen synnyttyä?Mun lapseni on 1v5kk.

täällä on yksi samanlainen kaksi lasta 2,5v ja 4v.

 

[kerttu]

kyllä lapsen syntymä jotenkin herkistää äidin.Muakin pelotti esikoista odottaessani,väliilä toivoin että voisi perua koko jutun,vaikka vauva oli hartaasti toivottu ja odotettu.

 

[hissu]

Eli koko tarina lyhykäisyydessään. Minusta ei tulisi yh:ta vaan mies on ja odottaa lasta innolla ja rakkaudella. Molemmat ollaan töissä ja koulut on käyty ja mahdollisuus lapsen tuloon olisi ja lähipiiriä ja syliä ja rakkautta hänelle varmasti riittäisi. Minulla oli ehkäisyrengas joka ei toiminut ja näin raskauduin. Tahdoin keskeytyksen josta puhuttiin miehen kanssa. Miestä asia satutti todella paljon, mutta antoi minulle päätäntävallan asiasta. Sairaalassa kävin, mutta en siihen pystynyt. Tahdoin kuitenkin tarjota elämän tälle lapselle.
En vaan silti odota innolla tätä lapsen saantia, en tunne tätä kohtaan mitään ja tuntuu että minun on pakko ja että olen ihan umpikujassa.
Miehelle olen tästä vaihtoehdosta kovin vähän puhunut, koska tiedän mitä mieltä hän on. Hän varmasti yrittäisi lapsen kanssa yksin itse jos tahtoisin pois tästä tilanteesta. En tahdo kuitenkaan menettää miestäni. Mies (eikä varmasti kukaan muukaan lähipiiristä tai kukaan joka lasta itselleen odottaa) ymmärrä kuinka voin ajatella näin itsekkäästi. Minua vaan pelottaa, että jos en tosiaan vaan opi rakastamaan tätä lasta. Pelottaa myös se kuinka mies pärjää lapsen kanssa jos yksin tahtoo yrittää. Toivon vaan että tämä lapsi saisi äidin joka häntä rakastaa.

No et opikkaan rakastamaan tai välittämään lapsestasi jos on tuollainen asenne. Miettisit sitä, että vaikka halusit keskeytyksen, PÄÄTIT kuitenkin jatkaa raskautta! Ajattele sitä pientä ja viatonta nyyttiä joka on sinun lihaa ja vertasi, hän haluaa rakkautta, hellyyttä, lämpöä ja huolenpitoa ja RAKASTAA SINUA!!

Mieti, antaisitko itsellesi koskaan anteeksi sitä että luovuit omasta lapsestasi itsekkyytesi vuoksi?? Vauvan ja lapsen hoitaminen on välillä rankkaa, mutta oikein asennoitumalla erittäin palkitsevaa ja antoisaa Toivon sulle voimia ja jaksamista ja että rakastaisit pikkuistasi niinkuin hänkin sinua
Sinä olet miehesi kanssa tärkein hänelle.

 

[vieras]

Eli koko tarina lyhykäisyydessään. Minusta ei tulisi yh:ta vaan mies on ja odottaa lasta innolla ja rakkaudella. Molemmat ollaan töissä ja koulut on käyty ja mahdollisuus lapsen tuloon olisi ja lähipiiriä ja syliä ja rakkautta hänelle varmasti riittäisi. Minulla oli ehkäisyrengas joka ei toiminut ja näin raskauduin. Tahdoin keskeytyksen josta puhuttiin miehen kanssa. Miestä asia satutti todella paljon, mutta antoi minulle päätäntävallan asiasta. Sairaalassa kävin, mutta en siihen pystynyt. Tahdoin kuitenkin tarjota elämän tälle lapselle.
En vaan silti odota innolla tätä lapsen saantia, en tunne tätä kohtaan mitään ja tuntuu että minun on pakko ja että olen ihan umpikujassa.
Miehelle olen tästä vaihtoehdosta kovin vähän puhunut, koska tiedän mitä mieltä hän on. Hän varmasti yrittäisi lapsen kanssa yksin itse jos tahtoisin pois tästä tilanteesta. En tahdo kuitenkaan menettää miestäni. Mies (eikä varmasti kukaan muukaan lähipiiristä tai kukaan joka lasta itselleen odottaa) ymmärrä kuinka voin ajatella näin itsekkäästi. Minua vaan pelottaa, että jos en tosiaan vaan opi rakastamaan tätä lasta. Pelottaa myös se kuinka mies pärjää lapsen kanssa jos yksin tahtoo yrittää. Toivon vaan että tämä lapsi saisi äidin joka häntä rakastaa.

Onko sulla sisaruksia?

 

[vvv]

no elä nyt ainakaan adoptioon anna jos isä haluaa lapsen itse kasvattaa.

Jos lapsen isä haluaa lapsen kasvattaa, nii ei äiti pysty lasta adoptioon antaa, vaikka haluaisikin...

 

[Viblsp]

Voin vain kertoa oman kokemukseni. Syksyllä 2006 hain minipillerit jahkailun jälkeen. Ennen sitä oli kumit. Hormonaalinen ehkäisy ei oikein sopinut/sovi mulle. Ostin samalla raskaustestin varmuuden vuoksi.

Testiin alkoi hahmottua kaksi viivaa. Ryntäsin vessasta pois ja purin ostokset, jotka ostin hiukan ennen apteekkiin menemistä. Kun menin vessaan ja näin kaksi vahvaa viivaa, lensi kirosanoja.

Sitten olikin miehen kanssa puhumista. Oli ennestään poika 10/03 ja tyttö 11/05. Päädyttiin siihen, että parempi hakea lääkkeellinen keskeytys.

Sain lähetteen.

Kun menin sairaalaan, lääkäri ultrasi koska mulla ei ollut ollut kuukautisia sitten helmikuun 2005. Siellä sitten selvisi että kohdussa kaksi sikiötä. Lääkkeellistä keskeytystä ei sen takia saatu. Sain ajan viikon päähän kaavintaan ja ohjeen ilmoittaa, jos perun.

Samana iltana päätettiin että kaksoset tulevat jos ovat tullakseen. Niin omituista kuin se olikin. Yhdestä ei oltais selvitty, mutta kun kaksi?! Tänne vain.

No juu... Viikkoja kun kului, alkoi ajatukset lainehtia sinne tänne. Mietin miten selvitään, miten vanhemmat lapset ottaisivat vauvat vastaan, miten hitossa jaksaisin?!

Adoptiota mietin. Mutta päässä pyöri kysymykset. Joudunko näkemään vauvat kun ne syntyy, millaiseen kotiin pääsevät/joutuvat. Mietin näyttävätkö äidiltä vai isältä. Kaikki mahdolliset.

Äärimmäisen hankalassa tilanteessa me otimme vauvamme vastaan. Avioliitto rakoili ja yhä rakoilee, mutta lapsiamme rakastamme enemmän kuin mitään. En nyt osaisi kuvitella kaksosia minnekään muualle, en kenenkään muun syliin.

Meillä nyt 4v 2kk poika, 2v 1kk tyttö ja 8kk kaksoset. En antaisi pois, mieluummin kuolisin.

 

[vieras]

Sain esikkoni kun olin tosi vaikeassa elämäntilanteessa, ja tiesin heti alusta alkaen kasvattavani lapseni yksin. Harkitsin aborttia ja adoptioon antamista raskauden alkuvaiheessa, mutta en olisi kumpaakaan niistä pystynyt toteuttamaan - onneksi. Mulla ei myöskään ollut samanlaisia tukiverkkoja ympärilläni niinkuin sinulla, äitini oli jättänyt minut lapsena, ja isää ei ollut. Raskausaikanani työnsin koko vauvan pois mielestäni, ajattelin vain, että opin äidiksi kun sen aika tulee. Juuri ehkä kuukautta ennen iski paniikki - enhän ollut yhtään valmis äidiksi! Lapsen synnyttyä minulta meni kuukausia totutella ja rakastua uuteen tulokkaaseen, ja nyt en edes ymmärrä mitä ihmettä silloin aikanaan pelkäsin! Rakastan lastani enemmän kuin koskaan edes pystyin kuvittelemaan mahdolliseksi! Myöhemmin paljastui, että kohdallani kyse oli masennuksesta, joka tuli esiin sitten vasta myöhemmin vakavana työuupumuksena. Sain lääkityksen, ja se auttoi pahimman yli. Harmittaa, etten osannut hakea apua ajoissa. Siispä, juttele mahdollisimman pian neuvolassa tuntemuksistasi, ja pyydä lähete psykologille - saat jutella avoimesti tuntemuksistasi, ja saat apua, jos kyse on kohdallasi masennuksesta. On hienoa, että olet jo tänne uskaltautunut kertomaan tunteistasi. Anna itsellesi aikaa, äläkä pelästy jos tunteet vauvaasi kohtaan eivät heti herääkään - tärkeää on kuitenkin, että pystyt kohtaamaan vauvasi tarpeet ja hoitamaan hänet alusta asti kunnolla (vaikket sitten koko ajan häntä ihastelisikaan). Mitä tulee mieheesi, niin hänellä on ihan laiilinenkin oikeus kasvattaa lapsi - vaikkapa sitten yksin. Hän pärjäisi varmasti. On kuitenkin vaikea uskoa, että miehesi voisi jatkaa elämäänsä kanssasi, jos antaisit lapsenne pois. Kärsivällisyyttä, pidä mieli avoimena ja hae apua (!!!), niin alkuvaihe vauvan kanssa helpottuu!

 

[Sikke1]

Ihan varmasti opit raskastamaan lastasi ainakin yhtä paljon kuin miestäsi. Joillakin se rakkaus syntyy omaan lapseen heti ensi hetkellä ja joillakin vasta vähän ajan kuluttua. Kannattaa miettiä oikein kunnolla ennen kuin lastaan antaa adoptioon. Lapsi varmasti sais rakastavan kodin, mutta äidille (biologiselle) voi siinä tapauksessa tulla iso särö sydämeen mitä ei paikata millään. Pahimmassa tapauksessa mieskin voi lähteä omille teilleen. Tarkoitan jos vain itse päättäisit vauvan antaa pois. Toivottelen kovasti voimia.

 

[jybis]

mulla meni ihan ohi..mikä musta tekee asiantuntijan??niinkun tuo vieras sanoi,miten mun profiiliteksti on mukamas semmonen jonka perusteella olisin kaikkitietävä yhdenlapsen äiti?
ärsyttää

 

[Adoptioäiti]

Eikös adoptiossa ole joku harkinta-aikakin? Puolivuotta? Eli voi tulla myöhemminkin vielä katumapäälle. Tosin se on todella julmaa adoptiovanhempia kohtaan....
Mutta älä ihmeessä anna lasta pois näkemättä sitä! Voit rakastua silmittömästi ja peruuttamattomasti jo ensi silmäyksellä!

Harkinta-aika on 8 viikkoa, jonka aikana vauva asuu sijaisperheessä tai lastenkodissa, vasta sen jälkeen luovutetaan adoptioperheeseen!

 

[Adoptioäiti]

Minusta nykyaikana asioista voi ja pitää puhua ihan niiden oikeilla nimillä. Jos katsot, ettei sinusta ole nyt huolehtimaan lapsesta, niin on rakkautta antaa se adoptoitavaksi. Voit silti sanoa, että minä olen tyttö-/poikalapsen äiti, ja lapsi on annettu adoptioon. Ja varmaan aikanaan tuntisit tarvetta tavata lapsen, ja uskoisin, että jokin tällainen järjestely olisi luotavissa, jossa lapsi olisi kasvatettavana toisessa perheessä kuin omanaan, mutta he hyväksyisivät sen, että sinä olet lapsen synnyttänyt, ja joskus saatat haluta tavata hänet, kun on lapselle sopiva tilanne. Täytyy miettiä kuitenkin lapsen parasta, ettei aiheuta hänelle sekavia tunteita. Jos annat adoptoitavaksi, niin se on kuitenkin lopullinen päätös, ja olisi vastuutonta mennä sekoittamaan sen perheen kuvioita. Mutta niin kuin muut jo sanoivat, varmasti saisit paljon tukea, jos päättäisit itse pitää vauvan.

Adoptio on purkamaton oikeustoimi (Suomessa voimassa ns. vahva adoptio), kun se on vahvistettu, se on lopullinen.

Adoptiolapsi ja biologiset vanhemmat voivat lapsen kasvettua täysi-ikäiseksi tavata, jos MOLEMMAT osapuolet niin tahtovat.

 

[miksei]

Jos lapsen isä haluaa lapsen niin hän voi lapsen myös kasvattaa. Ei ole vain kyse että sinä haluat lapsellesi rakastavan äidin, hänellähän on jo rakastava vanhempi, isä. Kuinka edes mietit muuta?
Tiedän isän, joka on kasvattanut lapsen yksin tämän syntymästä, ja ihan kunnollinen tapaus tämä lapsi on. All you need is love!

 

[Adoptioäiti]

Eli koko tarina lyhykäisyydessään. Minusta ei tulisi yh:ta vaan mies on ja odottaa lasta innolla ja rakkaudella. Molemmat ollaan töissä ja koulut on käyty ja mahdollisuus lapsen tuloon olisi ja lähipiiriä ja syliä ja rakkautta hänelle varmasti riittäisi. Minulla oli ehkäisyrengas joka ei toiminut ja näin raskauduin. Tahdoin keskeytyksen josta puhuttiin miehen kanssa. Miestä asia satutti todella paljon, mutta antoi minulle päätäntävallan asiasta. Sairaalassa kävin, mutta en siihen pystynyt. Tahdoin kuitenkin tarjota elämän tälle lapselle.
En vaan silti odota innolla tätä lapsen saantia, en tunne tätä kohtaan mitään ja tuntuu että minun on pakko ja että olen ihan umpikujassa.
Miehelle olen tästä vaihtoehdosta kovin vähän puhunut, koska tiedän mitä mieltä hän on. Hän varmasti yrittäisi lapsen kanssa yksin itse jos tahtoisin pois tästä tilanteesta. En tahdo kuitenkaan menettää miestäni. Mies (eikä varmasti kukaan muukaan lähipiiristä tai kukaan joka lasta itselleen odottaa) ymmärrä kuinka voin ajatella näin itsekkäästi. Minua vaan pelottaa, että jos en tosiaan vaan opi rakastamaan tätä lasta. Pelottaa myös se kuinka mies pärjää lapsen kanssa jos yksin tahtoo yrittää. Toivon vaan että tämä lapsi saisi äidin joka häntä rakastaa.

Jos lapsen biologinen isä on olemassa/tiedossa, et voi yksin tehdä päätöstä adoptiosta.

 

[kunnon kinttaat]

tollaset tunteet on kai ihan normaaleja.itelleni kävi niin että oltiin just muutettu miehen kanssa erilleen kun aloin miettiin huonoo olooni ja ettei tullu menkkoja,tein testin ja plussaa näytti.tiesin kyllä heti etten keskeytystä hae,mutta silti odotusaika oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä.mietin moneen kertaan et oisko kuitenki parempi laittaa adoptioon,toivoin toisaalta et syntys pian ja saisin oman nyyttini syliini ja toisaalta että menis kesken.

olin henkisesti ihan loppu ja mietin jopa et oisko parempi ku kävelis vaan junan alle tms.raskausaika meni sit kuitenkin suhtkoht täysjärkisenä,ja kun poika synty en tienny oikein mitä aatella.toisaalta olin ihan umpirakastunu lapseeni,toisaalta taas en oikeen tienny et miten suhtautua ja tulevaisuuskin pelotti.

poika oli koliikkilapsi,huusi iltakymmenestä lähes aamuviiteen,eikä se paljon sitä jaksamista auttanu ja välillä tuntu et miks tähän rupesin mut samalla oli semmonen leijonaäiti-fiilis ja ei enää osannu kuvitellakaan elämää ilman lasta.palattiin kyllä heti lapsen synnyttyä miehen kans takas yhteen mut hän on yötöissä joten aika yksin olin/olen vauvan kans kuitenki,ja pieni katkeruus kiristi meidän välejä.oon ollu tosi väsyny henkisesti mut silti en ikimaailmassa poikaa pois antas,on se kuitenki niin rakas ettei kukaan muu.

valitettavasti luulen et ei teidän suhde tulis toimimaan adoption jälkeen jos kerta mies on todella lapsen halunnut,todennäkösesti olis sit kuitenki tosi katkera..jaksamisia ja mieti asioita,se voi se mieli muuttua kun lapsen saat. :hug:

 

[vieras]

Mä mietin esikoista odottaessa kans, että osaanko, jaksanko, pärjäänkö, olenko riittävä edes... Hyvä en olisi taatusti, mutta olisinko edes riittävä. JOS asian olis voinut perua loppuraskaudessa, olisin kai tehnyt sen. Pelotti.

Vauva syntyi hätäsektiolla ja sairaalassa en vielä tajunnut, että tuossa se nyt on. Ei se näyttänyt kivalta, omalta, ihanalta. Se oli vain samanlainen pallopää, kuin muutkin vauvat. Osoittautui vaativaksi, huusi täysillä naam punaisena, enkä todellakaan voinut sana olevani edes riittävä. En osannut, jaksanut...

Tutustuin vauvaan vasta noin kolmekuisena. Vauvan koliikki loppui ja elämä alkoi hymyillä. Kuntoilin, jaksoin, osasin, pärjäsin. Vuorovaikutus toimi ja vauva oli hurmaava! Se oli kaunis, tutun näköinen, meidän oma. Osasi hymyillä ja vastailla omalla höpinällään. Mä selvisin. Nyt meillä on kolme lasta ja tää vanhin on reipas ekaluokkalainen. Meillä menee kivasti.

Tässä mun tarina. En tiiä, onko siitä mitään apua pohdintoihin. Mä en kadu mitään. Lapset on ihania ja omat lapset aivan järjettömän ihania.

 

[RouvaRajatapaus]

mulla meni ihan ohi..mikä musta tekee asiantuntijan??niinkun tuo vieras sanoi,miten mun profiiliteksti on mukamas semmonen jonka perusteella olisin kaikkitietävä yhdenlapsen äiti?
ärsyttää

Älä välitä. Tuo sama harmaa aukoi mulle aiemin päätään. Se on hiukka outo tapaus. :wave:

 

[Joo]

siis et sinä voi ilman miehesi suostumusta antaa lasta adoptioon.

Toivottavasti asiat järjestyvät lapsen synnyttyä niin, ettei sinun tarvitsisi edes miettiä tuollaista.

 

[jybis]

mulla meni ihan ohi..mikä musta tekee asiantuntijan??niinkun tuo vieras sanoi,miten mun profiiliteksti on mukamas semmonen jonka perusteella olisin kaikkitietävä yhdenlapsen äiti?
ärsyttää

Älä välitä. Tuo sama harmaa aukoi mulle aiemin päätään. Se on hiukka outo tapaus. :wave:

mä mietin kans että onko tääl taas joku älykääpiö liikkeellä.. :xmas:

 

[RouvaRajatapaus]

mulla meni ihan ohi..mikä musta tekee asiantuntijan??niinkun tuo vieras sanoi,miten mun profiiliteksti on mukamas semmonen jonka perusteella olisin kaikkitietävä yhdenlapsen äiti?
ärsyttää

Älä välitä. Tuo sama harmaa aukoi mulle aiemin päätään. Se on hiukka outo tapaus. :wave:

mä mietin kans että onko tääl taas joku älykääpiö liikkeellä.. :xmas:

Juu oli,niitä välillä riittää. Mä en oikein tiedä että pitäiskö mun olla otettu vai mitä, kun sain itsellein harmaan päänaukojan. :saint:

 

[LepikonHeta]

siis et sinä voi ilman miehesi suostumusta antaa lasta adoptioon.

Toivottavasti asiat järjestyvät lapsen synnyttyä niin, ettei sinun tarvitsisi edes miettiä tuollaista.

Juuri näin. Eli miehesi on tietoinen olevansa lapsen isä. Mikäli olette naimisissa, mies on kirjattu lapsen isäksi "automaattisesti", mikäli ette ole naimisissa, sos.toimessa lasten valvojan luona käydään vahvistamassa isyys. Mutta kummassakin tapauksessa adoptiopaperin allekirjoittaa myös isä. Eli et voi antaa lasta adoptoitavaksi pelkästään omasta halustasi.

 

[.]

Älä ainakaan tee hätiköityä päätöstä, ehkä on hyvä että voisit rauhassa lapsen synnyttyä pohtia asiaa uudestaan ja miettiä mitä haluat. Ettei tule joskus katumusta.

 

[normaeleja ajatuksia sulla]

Eli koko tarina lyhykäisyydessään. Minusta ei tulisi yh:ta vaan mies on ja odottaa lasta innolla ja rakkaudella. Molemmat ollaan töissä ja koulut on käyty ja mahdollisuus lapsen tuloon olisi ja lähipiiriä ja syliä ja rakkautta hänelle varmasti riittäisi. Minulla oli ehkäisyrengas joka ei toiminut ja näin raskauduin. Tahdoin keskeytyksen josta puhuttiin miehen kanssa. Miestä asia satutti todella paljon, mutta antoi minulle päätäntävallan asiasta. Sairaalassa kävin, mutta en siihen pystynyt. Tahdoin kuitenkin tarjota elämän tälle lapselle.
En vaan silti odota innolla tätä lapsen saantia, en tunne tätä kohtaan mitään ja tuntuu että minun on pakko ja että olen ihan umpikujassa.
Miehelle olen tästä vaihtoehdosta kovin vähän puhunut, koska tiedän mitä mieltä hän on. Hän varmasti yrittäisi lapsen kanssa yksin itse jos tahtoisin pois tästä tilanteesta. En tahdo kuitenkaan menettää miestäni. Mies (eikä varmasti kukaan muukaan lähipiiristä tai kukaan joka lasta itselleen odottaa) ymmärrä kuinka voin ajatella näin itsekkäästi. Minua vaan pelottaa, että jos en tosiaan vaan opi rakastamaan tätä lasta. Pelottaa myös se kuinka mies pärjää lapsen kanssa jos yksin tahtoo yrittää. Toivon vaan että tämä lapsi saisi äidin joka häntä rakastaa.

Kuulehan, nyt unohdat koko adoptioajatuksen kunnes vauva syntyy.
Nuo ajatukset ovat ihan normaaleja sellaisellekin joka olisi tietentahtoen raskaana!

Et voi rakastaa sellaista jota et ole koskaan nähnyt ja jota et tunne!

Sitten kun olette kotona, mietit asiaa uudelleen.

Unohda ihan jo siksikin, ettei tule hirveitä itsesyytöksiä papereiden tekemisestä kun tajuatkin miten rakas ja ihana se lapsi on. Ja ei sitä tunnetta tule, niin sittenhän sen adoption voi vielläkin toteuttaa.

Oikeasti, ihan oikeasti.