Voi hitsi että olen kateellinen ja katkera vanhemmilleni!!!!! Grr!

[aksoaksia]

PAkko purkaa tänne, kun en muuallekaan voi. Lapsuudenperheessämme oli kaksi lasta: minä ja 3v nuorempi pikkusiskoni. Minä olin se "harjoituskappale", jonka piti olla hiljaa ja kunnolla. Jolle ostettiin vaatteet kirpputorilta ja joka joutui käyttämään tuulipukua vielä yläasteella kun en saanut farkkuja. Pikkusisko oli aina "se pieni", joka sai kaiken.

Minä sain lapseni 25- ja 27-vuotiaana, nyt olen 37-vuotias. Vanhempani asuvat 200km päässä, mutta kävivät harvoin. Nykyisin, kun lapseni ovat jo 10- ja 8-v, eivät vanhempani käy kuin 2 kertaa vuodessa. Tuntuu, ettei heitä kiinnosta. Aina on jotain harrastusta, kuoroa tms, josta ei vaan voi olla pois. Vanhempani siis ovat 65-vuotiaita ja eläkkeellä jo 5v ajan, terveitä kuusikymppisiä. Itse kävin heidän luonaan aiemmin 4-5 kertaa vuodessa, mutta enää en viitsi, kun kerta eivät vanhempanikaan viitsi. Ja tuntuu, etteivät he jaksa lapsia, ei kiinnosta enää.

Siskoni asuu Göteborgissa. Häntä on avustettu rahallisesti vielä vuosi sittenkin, kun "mitenkähän se nyt siellä kaukana pärjää, se pieni..." -mentaliteetti jyrää vieläkin vanhemmillani. Siskoni sai esikoisensa vasta 5kk sitten ja hän on siis työssäkäyvä, hyvin toimeentuleva nainen. Ja nyt vasta sitten vanhempani ovat vallan riehaantuneet tästä vauvasta. Tänne minun luokseni on niin pitkä matka, ettei jaksa matkustaa. Mutta siskoni luona ovat käyneet jo tämän alkuvuoden aikana 4 kertaa (!). Viestit, puhelut ja sähköpostit äidiltäni on sitä "mitenhän se pikkusisko jaksaa, kun se vauva joskus itkeekin niin?" (joo, itselläni oli esikoinen koliikkivauva eikä apua kyllä tarjottu eikä kiinnostanut käydä).

Tiedän olevani vain kateellinen, mutta silti ärsyttää. Äiti kyselee koko ajan, milloin olisin tulossa käymään, mutta he eivät voi tulla tänne. Kun pitää lähteä taas kohta sinne Ruotsiin...

 

[leijona76]

Tuo on ärsyttävää. Anoppi vähän samaa maata että sinne vaan pitäs mennä lapsen kanssa. matkaa 500km ja anoppi täysin työssäoleva ja kykenevä matkustamaan. Eivaan voi tulla käymään ikinä vaikka haluaa nähdä poikaa. Ellemme kävisi, eivät näkisi lainkaan.Kyllä se matkustelee etelään ja silleen. Se matka kotoa tänne vaan on liikaa.

 

["Hömelö"]

Ihan älyttömän ärsyttävää! Toki sä oot aikuinen ihminen ja vastuussa ihan itse omasta elämästäs, taloudestas ja lapsistas, ja vanhempas saa omalla ajallaan ja rahoillaan tehdä mitä haluaa. Mutta kyllähän tommonen rassaa silti!

Mä varmaan yrittäisin kertoo asiasta vanhemmille jotenkin. Vaikka kirjottaisin kirjeen tai sähköpostin. Ei kiukunpuuskassa, vaan ihan rauhassa sillon kun pystyy ajattelemaan järkevästi. Kerro, miten sua harmittaa, kun koet joutuvas jatkuvasti sivuun ja että sun asiat ei näytä kiinnostavan läheskään yhtä paljon kuin siskon. Kerro, että matka teiltä vanhemmille on ihan yhtä pitkä kuin vanhemmilta teille, mutta paljon lyhyempi kuin siskon luo.

Mimmoset välit sulla on siihen sun siskoon?

 

["aapee"]

[QUOTE="Hömelö";29592170]
Mimmoset välit sulla on siihen sun siskoon?[/QUOTE]

Pikkusiskoni on ihana ja rakas En ole halunnut tämän tai muunkaan vaikuttaa meidän väleihimme.

 

[DieAndLetLive]

Ihan ot mutta eikö sun lasten pitäisi olla 10 ja 12?

 

[DieAndLetLive]

Oletko ottanut ikinä puheeksi asiaa vanhempiesi kanssa?

 

["aapee"]

Ihan ot mutta eikö sun lasten pitäisi olla 10 ja 12?

Lasken näköjään hassusti: Eli olin 25- ja 27v lasten syntyessä, mutta niin täytin siis niinä vuosina 26 ja 28v Ja nyt lasken jo ikäni tulevan synttärini mukaan. Taidan olla vähän outo...

 

["aapee"]

Oletko ottanut ikinä puheeksi asiaa vanhempiesi kanssa?

No en. Meillä ei ikinä, lapsuudessakaan, puhuttu kotona mistään tunnepitoisista tms asioista. Joten ei puhuta nykyisinkään. Lähinnä itse ajattelen, että olkoon...onneksi lähellä on miehen sukua, joka on hyvin läheinen ja rakas lapsilleni

 

["Hömelö"]

[QUOTE="aapee";29592177]Pikkusiskoni on ihana ja rakas En ole halunnut tämän tai muunkaan vaikuttaa meidän väleihimme.[/QUOTE]

No sitte en ainakaan häntä sotkis koko kuvioon millään tavalla. Ajattelin, että jos koet siskos jotenki käyttävän tilannetta hyväkseen ja teidän välit ei olis sen takia muutenkaan kummoset, niin sillon asiasta olis varmaan ollu hyvä mainita siskollekin.

 

["emilia"]

Tuo on tosi ärsyttävää, tiedän kokemuksesta. Pikkusiskoni asuu Englannissa ja "lelliminen" on vaan korostunut niistä lapsuusvuosista. Taivas oikein repesi, kun siskoni alkoi seurustelemaan muutama vuosi englantilaisen poikaystävänsä kanssa. Äitini palvoo maata tämän miehen jalkojen alla (eikä siinä, hän on oikeasti tosi mukava ja just sopiva siskolleni), mutta itse en jaksaisi kuunnella tätä hehkutusta ihan joka tapaamiselle. Kun siellä ne ovat niin kaukana, voi että kuinka ihana elämä heillä on ja mitenköhän nyt sitten vieraassa maassa kaikki onnistuu. Siskoni on siis tällä hetkellä raskaana ja vanhempani suunnittelevat muuttoa Englantiin, että saisivat olla lähellä ihanaa lapsenlastaan. Eihän heillä toki olekaan kuin vasta kolme sellaista, kaksi veljeltäni ja yksi minulta.

Tuntuu niin turhauttavalta, etenkin kun me ollaan veljeni kanssa jo muutamia vuosia autettu vanhempia tosi paljon talon ylläpidossa yms. Mutta tokihan apu kelpaa, vaikka ei ollakaan mitään siskooni verrattuna. Oikeasti alan jo toivomaankin, että vanhempani tekisivät unelmistaan totta ja saisi siskoni ottaa vuorostaan heistä vastuun.

 

[baby-mama]

Mulla on hieman samankaltainen tilanne ollut aina: vanhempani kohtelevat minua ja siskoani todella eri arvoisesti. Siskon luona käydään hyysäämässä perhearjen keskellä usein (asuu n. 250 km päässä) ja hössötetään/hehkutetaan aina heidän tekemisiään ja elämäänsä.

Meidän jutut ja kuulumiset eivät juuri kiinnosta, mehän asumme kuitenkin samassa kaupungissa ja vietämme "perustylsää" perhe-elämää .

Ajattelin, että en anna sen enää vaikuttaa itseeni. Kyllä se sitten omaan nilkkaan kalahtaa jossain vaiheessa, kun huomaa olevansa vieraantunut omasta lapsestaan ja jopa lapsenlapsistaan. Ihmisiä ei voi muuttaa eikä heitä voi pakottaa olemaan kiinnostunut itsestään. Tiedä sitten mitä tässäkin on taustalla, olisi mukava tietää tiedostavatko vanhempani itse homman nimen?!

 

[DieAndLetLive]

[QUOTE="aapee";29592194]No en. Meillä ei ikinä, lapsuudessakaan, puhuttu kotona mistään tunnepitoisista tms asioista. Joten ei puhuta nykyisinkään. Lähinnä itse ajattelen, että olkoon...onneksi lähellä on miehen sukua, joka on hyvin läheinen ja rakas lapsilleni [/QUOTE]

Kokeilepa joskus nostaa kissa pöydälle. Ei katkerana vuodatuksena vaan lähinnä pohdintana. Vanhempasi saattavat yllättää ja kuunnella ja ottaa neuvosta vaarin. Niin yleensä käy kun aikuinen aikuiselle jutellaan vaikkei lapsuudessa ikinä moisia käsiteltykään.

 

["Hömelö"]

[QUOTE="aapee";29592194]No en. Meillä ei ikinä, lapsuudessakaan, puhuttu kotona mistään tunnepitoisista tms asioista. Joten ei puhuta nykyisinkään. Lähinnä itse ajattelen, että olkoon...onneksi lähellä on miehen sukua, joka on hyvin läheinen ja rakas lapsilleni [/QUOTE]

Mutta jos toi tilanne aiheuttaa sussa jatkuvasti negatiivisia tunteita, niin kyllä mä siitä jotenki vanhemmille kertoisin. Sanoisin vaikka, että se fiilis siitä ettei ole vanhemmille tärkeä, vahingoittaa sun välejä heihin ja aiheuttaa sen, ettei oikein kiinnosta olla heidän kanssa tekemisissä.

 

["aapee"]

Ajattelin, että en anna sen enää vaikuttaa itseeni. Kyllä se sitten omaan nilkkaan kalahtaa jossain vaiheessa, kun huomaa olevansa vieraantunut omasta lapsestaan ja jopa lapsenlapsistaan. Ihmisiä ei voi muuttaa eikä heitä voi pakottaa olemaan kiinnostunut itsestään. Tiedä sitten mitä tässäkin on taustalla, olisi mukava tietää tiedostavatko vanhempani itse homman nimen?!

Näin ajattelen itsekin. Tehkööt, mitä lystäävät. Tiedän vaan, että kun vanhenevat niin minä olen sitten se jonka pitää olla hoitamassa heidän asioitaan.

 

[bud]

Törkeää ja inhottavaahan tuo on teidän vanhemmilta. Mutta se klisee on totta, että toista/toisia et voi muuttaa. Voi vaan nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Mullakin on isä, joka valuttaa elämänsä hukkaan (tän enempää erittelemättä) ja mulle on terapeutti tolkuttanut tuota mantraa jo monen monta kertaa. Nyt vasta tiedän sen olevan totta.

Ei voi kuin hyväksyä asian, kipuilun ja surun yms kautta, jos rauhan haluaa itselleen.

 

[DieAndLetLive]

Törkeää ja inhottavaahan tuo on teidän vanhemmilta. Mutta se klisee on totta, että toista/toisia et voi muuttaa. Voi vaan nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Mullakin on isä, joka valuttaa elämänsä hukkaan (tän enempää erittelemättä) ja mulle on terapeutti tolkuttanut tuota mantraa jo monen monta kertaa. Nyt vasta tiedän sen olevan totta.

Ei voi kuin hyväksyä asian, kipuilun ja surun yms kautta, jos rauhan haluaa itselleen.

Pitääkö silloinkin nostaa vain kädet pystyyn vaikkei ole vielä mitään tehnyt sen eteen että yrittäisi muuttaa asioita? Sen ymmärrän sitten jos ei enää mitään voi tehdä. Mutta eikö aina kannattaisi yrittää edes kerran ennen luovutusta?

 

["Hömelö"]

[QUOTE="aapee";29592214]Näin ajattelen itsekin. Tehkööt, mitä lystäävät. Tiedän vaan, että kun vanhenevat niin minä olen sitten se jonka pitää olla hoitamassa heidän asioitaan.[/QUOTE]

No jos tuo aiheuttaa sulle stressiä tai katkeruutta, niin jos et halua elää noiden tunteiden kanssa, kertoisin sen vanhemmille. Sano, että jos ei sinun asiat kiinnosta heitä, et sinäkään tunne velvollisuutta olla kiinnostunu heidän asioistaan sitten kun apua tarvitsevat.

Hyvä jos lapsilla on edes miehes puolelta hyvät isovanhemmat, mutta jos ei sun vanhempas oo tullu ajatelleeks asiaa, kannattais sanoo suoraan, että se ettei sun lapsillas ole hyvää suhdetta vanhempiis, ei ole sulta pois, vaan sun vanhemmilta ja lapsilta.

 

[bud]

Pitääkö silloinkin nostaa vain kädet pystyyn vaikkei ole vielä mitään tehnyt sen eteen että yrittäisi muuttaa asioita? Sen ymmärrän sitten jos ei enää mitään voi tehdä. Mutta eikö aina kannattaisi yrittää edes kerran ennen luovutusta?

Jos kyseiset isovanhemmat eivät itse näe/tunnusta tilannetta, mennyttä ja nykyistä, niin ihan hukkaan menee yritykset. Jotta muutos olisi mahdollinen, sen halun pitää lähteä isovanhemmista.

 

["Hömelö"]

Törkeää ja inhottavaahan tuo on teidän vanhemmilta. Mutta se klisee on totta, että toista/toisia et voi muuttaa. Voi vaan nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Mullakin on isä, joka valuttaa elämänsä hukkaan (tän enempää erittelemättä) ja mulle on terapeutti tolkuttanut tuota mantraa jo monen monta kertaa. Nyt vasta tiedän sen olevan totta.

Ei voi kuin hyväksyä asian, kipuilun ja surun yms kautta, jos rauhan haluaa itselleen.

No tuo kipuilu ja sureminen saattaa olla ihan turhaa, jos asiasta ei ole missään vaiheessa keskusteltu millään tavalla. Voi olla, ettei vanhemmat itse ole huomannu omassa käytöksessään mitään ongelmaa.

Mutta jos keskusteluyrityksistä huolimatta vanhempia ei näytä kiinnostavan, jättäisin heidät elämään omaa elämäänsä, sekä nyt että tulevaisuudessa. Ja kertoisin sen niille, etteivät sitte apua tarvitessa ala syyllistää vaan ovat tietosesti tehneet valintansa.

 

["Hömelö"]

Jos kyseiset isovanhemmat eivät itse näe/tunnusta tilannetta, mennyttä ja nykyistä, niin ihan hukkaan menee yritykset. Jotta muutos olisi mahdollinen, sen halun pitää lähteä isovanhemmista.

Vaikka isovanhemmat itse ei ole huomannu ongelmaa? Eiks tää oo monen parisuhteenkin ongelma, ajatellaan jotain ja odotetaan, että toinen sanomattakin tajuaa, mikä on vialla. Ja sitte aletaan mököttää, katkeroidutaan ja erotaan, kun toinen ei muutu tai tee asialle mitään. Siis sille asialle, missä ei ole ikinä nähny edes mitään ongelmaa.

Eri asia, jos vanhemmat ei näe ongelmaa senkään jälkeen, kun asiasta on kertonu.

 

[vierass]

Ihan ot mutta eikö sun lasten pitäisi olla 10 ja 12?

Samaa katsoin minäkin... heittää kaksi vuotta iät :O ..mut katsoinkin kun kirjoitit laskevasi ikäsi erilailla... taidat olla ainut nainen joka pyöristää ikäänsä ylöspäin?

 

["Hömelö"]

Samaa katsoin minäkin... heittää kaksi vuotta iät :O ..mut katsoinkin kun kirjoitit laskevasi ikäsi erilailla... taidat olla ainut nainen joka pyöristää ikäänsä ylöspäin?

En mäkään muista omaa ikääni, pitää toisinaan oikein syntymävuodesta alkaa laskea

 

[Saman kokenut]

Suosittelisin että yrität kerran keskustella vanhempiesi kanssa ap, ja teet heidän reaktioistaan päätelmän siitä kannattaako yrittää vai luovuttaa.

Omillani vähän vastaava tilanne, ja kaikki keskustelunyritykseni on torpattu "et voi tuntea noin", "höpö höpö", "ei ole totta, koska xyz ( = täysin asiaan kuulumattomia juttuja)" ja niin edelleen. Ja tilanne on jatkunut ihan samanlaisena keskustelun jälkeenkin.

Mitään halua heillä ei ole muuttua, eikä edes OIKEASTI ajatella miltä tilanne minusta tuntuu. Jatkuvasti ei kannata päätään seinään hakata, joten olen minimoinut kaiken kanssakäymisen. Surullisinta, etteivät vieläkään huomaa mitään ihmeellistä eivätkä kaipaa seuraani tms. ollenkaan. Eli kokeile keskustella, mutta ymmärrä luovuttaa jos vastassa on kiviseinä.

 

[bud]

[QUOTE="Hömelö";29592256]No tuo kipuilu ja sureminen saattaa olla ihan turhaa, jos asiasta ei ole missään vaiheessa keskusteltu millään tavalla. Voi olla, ettei vanhemmat itse ole huomannu omassa käytöksessään mitään ongelmaa.

Mutta jos keskusteluyrityksistä huolimatta vanhempia ei näytä kiinnostavan, jättäisin heidät elämään omaa elämäänsä, sekä nyt että tulevaisuudessa. Ja kertoisin sen niille, etteivät sitte apua tarvitessa ala syyllistää vaan ovat tietosesti tehneet valintansa.[/QUOTE]

Niin voihan sitä yrittää keskustella, mutta aina se ei onnistu sen toisen osapuolen vuoksi. Mulle on terapeutti ihan oikeasti sanonut, että vaikka asioita ei saisi puhuttua puhki, voi asian kanssa saada itse rauhan. Siihen kuulemma kuuluu viha ja suru. Suru ja viha siitä, että menettää jotakin tms, mistä on haaveillut/minkälaista on kuvitellut elämän ja ihmissuhteiden olevan omassa elämässään. Esim. ap:n tapauksessa hänen lapsensa menettävät/ovat menettäneet läheisen suhteen isovanhempiinsa.

Ja juuri se oma voimattomuus siinä on tosi kamalaa, kun huomaa, että kaikelle ei mahda mitään.

 

["vieras."]

Kun itse sait lapsesi, vanhempasi olivat vielä työelämässä. Nyt heillä on eri tavalla aikaa hössöttää uudesta vauvasta. Voi olla että myös lapsuudessasi sillä muutaman vuoden ikäerolla oli merkitystä ja perheenne taloudellinen tilanne 3 vuodessa parantunut ja siksi pikkusiskosi sai enemmän materiaa.

Mutta mistä sinä nyt olet kateellinen, et kai sinä noin isojen lasten kanssa enää mitään apua kaipaakaan? Tai voithan lähettää lapset keskenään kyläilemään sinne mummolaan, jos se heille ja vanhemmillesi sopii. Tuon ikäiset lapset voi jo mennä julkisilla ilman vanhempia. En minäkään viitsisi kovin usein päiväkyläillä 200 km päässä.