Iitan syntymä 10.12.2010 klo 18:46. Rv 41+1.
Paino 3950g, pituus 52 cm, päänymp. 35cm
9.10 mentiin sairaalasta saadun ohjeen mukaan synnärille klo 8:00. Vauvan sydänäänikäyrän (KTG) mukaan Iita voi mainiosti. Lääkäri ultrasi ja sanoi painoarvioksi vain 4004g, ei näyttänyt poikkeavan suurelta vauvalta. Sen sijaan vettä hänen ultrauksensa mukaan oli todella paljon, poikkeavasti. Kohdunsuu oli tuossa vaiheessa auki 2 sormelle, kanavaa 2 cm jäljellä. Minun paino oli ällistyttävästi noussut 4kg edellisviikon neuvolakäynniltä ja kun kuvasin epämääräisiä oireitani (pahoinvointi, turvotukset, yleinen huonovointisuus, ajottainen ylävatsakipu, välillä korkea verenpaine), niin lääkärillä heräs epäily uhkaavasta raskausmyrkytyksestä. Lääkäri suositteli synnytyksen käynnistämistä cytotecilla poikkeavan vesimäärän ja mahdollisen pre-eklampsian takia. En laittanut vastaan, vaikka pelottikin ihan perkuleesti, koska vuosi takaperin keskenmenon tyhjennys hoidettiin cytotecillä ja silloin se aiheutti täysin taukoamattomat supistukset ilman mitään välejä. Lähdettiin synnyttämättömien osastolle.
Osastolla otettiin uusi KTG, edelleen kaikki hyvin. Käyrään piirtyi varsin paljon supistuksia, jotka oli niitä täysin kivuttomia kovotuksia, joita on ollut rv 17 lähtien kosolti. Kätilö konsultoi vielä osaston lääkäriä supistusten paljouden takia ja os. lääkäri ei suositellut tässä tilanteessa cytoteciä vaan käynnistystä ballongilla. Olin ohimennen kuullut jonkun sanan tuosta hommasta, mutta isommin en mitään tiennyt enkä osannut pelätä, joten sanoin että antaa mennä vaan. Ballongin laittaminen oli käsittämättömän tuskallinen operaatio, huusin aika paljon ja itkukin tuli ihan väkisin kun koski ihan perkuleellisesti. Kohdunsuu oli vielä aika takana, joten operaatio oli laittajallekin vaikea. Ideanahan tuossa siis on että kohtuun työnnetään katetria muistuttava letku, jossa on kaksi täytettävää ballonkia. Ylempi pitää saada vauvan pään ja kohdunsuun väliin, alempi kohdunsuun alapuolelle, eli kohdunsuu jää kahden ballongin väliin puristuksiin. Ne pallot siis täytetään nesteellä ja tarkoituksena on noin siis ärsyttää kohdunsuuta ja saada se avautumaan niin paljon, että ballonki lopulta tippuu pois.
Lopulta laitto onnistui klo 12, olin ihan järkyttynyt miten hankalaa se oli. Pallot täytettiin ihan täyteen, ylempään 80ml ja alempaa en muista. Isoksi joka tapauksessa. En meinannut päästä petiltä pystyyn ja heti seisoma-asennossa supisti tosi kipeästi ja tuntui kamalalta. Itketti. Supistuksia alkoi tulla välittömästi todella tiuhaan, alle 2 min välein ja uskomattomalla teholla. KTG:n supistuskäyrään piirtyi todisteet samasta asiasta, jonka tunsin nahoissani. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin ulisemaan supistusten aikana ja olin ihan paniikissa rajusta alusta. Seisten tuntui koko ajan tosi järkyttävältä, mutta liikkuminenkin tuntui niin mahdottomalta että en päässyt oikein petille. Iita kesti supistukset hyvin, minä en. Koska ei oltu salissa vaan osastolla, tässä vaiheessa sain kipuun pelkkää Panadolia, jonka olisin voinut yhtä hyvin heittää ikkunasta. Klo 15 ballongista vähennettiin vähän nestettä, koska tarkoituksena ei ollut ihan näin raju alku. Myöhemmin sitä vähennettiin vielä lisää. Supistusten kivuliaisuus laantui ehkä hieman, mutta edelleen oli aika kaameaa. Pyysin moneen otteeseen parempaa kipulääkettä ja klo 16:15 kätilö tätä varten tutki kohdunsuuta. Tilanne oli edennyt melko hyvin, oli auki 3-4 cm ja kanava melkein hävinnyt. Kuulemma petidiiniä ei voitu enää antaa, koska jos synnytys jatkaa etenemistä tätä vauhtia, tulee pian saliin lähtö ja haluamani epiduraalin ja petidiinin välillä pitää olla useampi tunti. Ei siis auttanut kuin kestää vaan ilman kivun lievitystä. Aquarakkuloita sain 2 kpl selkään jossain vaiheessa, mutta kun kipu oli siellä missä se saatanan pallokin, eli kohdunsuulla, ei rakkuloista kyllä ollut merkittävää apua. Yllättävän ikävä muuten se niidenkin laitto, tosin vain joitakin sekuntteja toki. Klo 18:15 ballonki tippui pois wc-käynnin yhteydessä, mikä helpotus! Samalla supistukset saivat jotenkin inhimillisemmät mittakaavat ja pystyin olla ulisematta ääneen, pieni voihkinta ja kiroilu riitti. Myös kyyneleet lakkasivat virtaamasta.
Valitettavasti myös synnytyksen eteneminen loppui siihen. Supistukset muuttuivat vähitellen epäsäännöllisiksi ja niiden kivuliaisuus väheni asteittain, kunnes joskus klo 21 maissa kivuliaat supistukset loppuivat kokonaan. Kohdunsuu oli edelleen vain 4 cm auki ja reunaakin/kanavaakin oli vähän niin kuin enempi taas, kun iso ballonki ei ollut sitä painamassa pois. Otti päähän ja ankarasti, olin kärsinyt tosi kipeästi 6h ja edelleenkään synnytys ei siis ollut edes käynnissä. Eikö tämä lopu koskaan !?!
Aiemmin oli sanottu, että kun ballonki tippuu pois, niin puhkaistaan seuraavaksi kalvot, mutta jostain syystä sitä ei sitten kuitenkaan tehty, vaan käskettiin yrittää nukkumista. 2 unilääkkeen voimalla nukuin klo 22-01, mies joutui lähtemään kotiin, mikä oli tosi paskaa. Klo 01 jälkeen uni ei tullut, selkään koski kovaa, ja supisteli 2h pätkissä pariin otteeseen varsin napakasti, mutta muuten tilanne ei edistynyt yhtään. Edelleenkään kipuun ei tarjolla muuta kuin Panadolia ja lämpöpussi, koska saliin lähtö voi olla ihan kohta, niin ei voi antaa petidiiniä . Joo ei ollut lähtö ihan kohta, supparit ei vaan muuttuneet säännöllisiksi pysyvästi vaan aina tyssäsivät parin tunnin kärvistelyn jälkeen. Edelleenkään synnytys ei käynnissä, what!, miksi se sitten tuntuu siltä?
Aamulla 8:20 jälleen yksi KTG, johon piirtyi taas sillä hetkellä kipeitä säännöllisiä supistuksia alle 5min välein, Iitalla asiat mainiosti. Suihkussa käynti lopetti supistukset taas. Hermot menee. Peräruiske annettiin osastolla, ei herättänyt erityisiä tuntemuksia eikä ajatuksia, paskahädän toki aiheutti =D
Klo 10 lopulta saatiin ilouutinen, että lääkärit viisaudessaan olivat päättäneet että nyt siirrytään saliin kalvojen puhkaisua varten. Olin yhtä aikaa iloinen ja kauhuissani. Tuntui, että synnytys on kestänyt jo ikuisuuden (niin kuin olikin) ja että oon ollut sairaan kipeä niin kauan, etten jaksa enää. Toisaalta tietenkin halusin tilanteeseen edistystä. Kalvot puhkaistiin lopulta klo 11. Vettä tuli todella paljon, niin kuin oli ennustettukin. Onneksi oli ihan kirkasta vettä. Itse puhkaisuhan ei tunnu miltään. Iita reagoi puhkaisuun hikkaamalla pitkän tovin. KTG:een piirtyi melko säännöllisiä, mutta ei kauhean kivuliaita supistuksia. Klo 11:40 selkäkipu palasi ja kuten ennenkin se edelsi messeviä supistuksia.
Yritin vielä syödä klo 12, mutta siitä ei kyllä tullut enää mitään, vaan sitten se olikin menoa... Noin 12:15 supistukset tuli heti varsin rajuina ja säännöllisinä, alle 2 min välein. Ei ollut juuri yhtään lepotaukoa niiden välissä. Ja kyllä piti taas huutaa. Kovaa. Koitin myös kiroilua yhden kaverin suosituksesta ei toiminut. Yhden jälkeen olin ihan saatanallisen kipeä ja kätilön kanssa arvottiin että nytkö epiduraali vaiko ammeeseen. Kohdunsuun tilanne oli junnannut edellisillasta lähtien aina vaan 4 sentissä, mitä oli vaikea uskoa kaiken tämän jälkeen. Lopulta lähdin ammeeseen, mikä ehkä jälkikäteen ajatellen olis kuitenkin kannattanut jättää väliin. En meinannut päästä kävelemään ammehuoneeseen, sinne oli jonkunmoinen matka meidän salista. Myös ammeeseen kapuaminen oli vaikeaa, mutta kaikista vaikeinta sieltä oli päästä pois, koska 40 min kestäneen vesililluttelun aikana kipu vaan yltyi ja yltyi. Ammeessa oksensin 2 kertaa ja muutenkin koko synnytyksen ajan yrjö oli tulollaan. Tästä syystä en syönyt enkä juonut mitään koko maratoonin aikana. Epiduraali tilattiin ja miehen ja kätilön kainaloista auttaessa raahauduin ammeesta pois ja takas omaan saliin. Tämän jälkeen oltiin kipumaksimissa, voi sanoa että kipuasteikolla 1-10 täysi 10. Anestesiologi tuli nopeasti, mutta mitä en ollut tiennyt, oli se että epiduraali ei suinkaan ala auttaa heti, siinä meni yli puoli tuntia helposti onnistuneesta pistämisestä. Yhteensä ehkä noin pari tuntia mentiin siis kipumaksimissa ja huusin niin törkeen kovaa, että epäilemättä raiku koko synnäri. =) Huusin sekä aaaaaa ja auuuuu vokaaleja, että välillä oikeita sanoja, kuten miksei se jo auta, miksei se jo auta, eikö tämä lopu koskaan, en pysty enää yhtään jne Välillä supistusten välissä pyysin anestesiologilta ja kätilöltä anteeksi ,että huudan niin kovaa =D ja selitin etten voi sille mitään. Onneksi sanoivat, että huuda vaan, niin tekee täällä muutkin. Ja että kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Heh.
Kun epiduraali lopulta alkoi auttaa noin klo 15 olo helpottui merkittävästi. Koko kipu ei hävinnyt, mutta muutti muotoaan ihan oleellisesti. Kipu kohdunsuulta ja alamahasta hävisi, samoin selästä. Tilalle tuli tuntemus 1,5 litran kokispullosta berberissä, kaikki kipu oli yhtäkkiä oikeastaan takapuolessa. Tämä oli paljon siedettävämpää kipua ja olin todella kiitollinen ja tyytyväinen olotilan muutoksesta. Vähän naurattikin välillä. Epiduraali aiheutti horkkamaista vapinaa ja kun kapusin kusella käymään nauroin hervottomana täristen rappusilla, että kattokaa nyt miten laardi täräjää. Kätilö nauro mukana isosti, miestä ei naurattanut yhtään. Niin ja virtsaaminenhan ei enää onnistunut, joten elämän ensimmäinen katetrointi suoritettiin, eikä tuntunut miltään. Epiduraali auttoi valitettavan vähän aikaa, jo n. 45 minuutin päästä kipu palasi mahaan ja kohdunsuulle. Tässä vaiheessa kätilö alkaa epäillä tarjontavirhettä, mahdollisesti avotarjontaa. Sain lisäannoksen epiduraaliin, nyt auttoi nopeemmin kuin eka satsi. Lääkäri kutsuttiin paikalle klo 16:20 laittamaan kohdunsisäistä supistusmittaria, koska kätilön mukaan supistukset tulevat liian tiuhaan ja ovat liian lyhyitä. Epäili, että eivät kunnolla vie tilannetta eteenpäin. Kohdunsuu 6 cm auki, lopultakin hieman edennyt! Hurraa! Samalla aloitettiin oksitosiini-tippa parantamaan supistuksia. Sitä pelkäsin isosti, mutta ei se enää tilannetta kipeämmäksi tehnyt.
Lisäannos epiduraaliin auttoi hyvin. Tuntemuksena pelkkä paineen tunne hanurissa aina supistuksen tullessa. Tunne oli tosi outo ja tässä vaiheessa aina supistuksen tullen juttelin, että ohoh! , Ohhoh! , No jopas! ja toki ähistelin jotakin epämääräistä. Ja supistusten välissä selostin vuolaasti SP:lle miten erikoinen tunne on. Klo 17:20 tuli käsky kääntyä kontilleen, edelleen epäiltiin avotarjontaa ja koitettiin sitä korjata. Kontillaan olo tuntuikin hyvältä ja olin siinä tunnin koko ajan kasvavaa ponnistuksen tarvetta ihmetellen. Klo 17:30 8 cm auki, varsin kova ponnistamisen tarve jo silloin. Annettiin lupa varovasti ähkiä supistuksen mukana, mikä tuntui helpottavalta. Koko tämä vaihe oikeastaan siitä epiduraalin vaikutuksen alusta loppuun asti oli minusta varsin hyvin siedettävää. Terävä, repivä, raastava kipu oli poissa ja tilalla täysin erilainen tylppä jomotus ja mieletön paineen tunne.
Klo 18:10 kohdunsuu täysin auki, joku pieni reuna työntyy pois tieltä. Lopulta aukesikin siis nopeasti 5-10 cm alkuvaikeuksien jälkeen. Vielä kerran pitää katetroida ettei kusi häiritse itse hommaa. Kl0 18:30 alkaa aktiivinen ponnistaminen. Lupa työntää supistuksen tullessa, mahtavaa. Ja minähän työnsin, kaikin voimin ja vauva liikkui tosi hyvin alaspäin. Valitettavasti samaan aikaan vauvan sydänkäyrä muuttui huolestuttavaksi. KTG:hen ilmaantuu supistusten jälkeen selvät laskut, jotka kyllä korjaantuu sitten supistuksen jälkeen, mutta asia toistuu joka supistuksella. Lääkäri soitetaan paikalle ja samoin saliin tulee lisää kätilöitä. Käyrän vuoksi ei ole muita vaihtoehtoja kuin puoli-istuva ponnistusasento, mikä tuntuukin ihan ok:lta. Ponnistan henkeni edestä. Ei oikeastaan paljoakaan koske, tuntuu vain että henki loppuu. Tai ehkä en kerkiä ajatella kipua, kun ponnistan vaan niin maan penteleesti. Kätilö kertoo tosi hyvin koko ajan tilannetietoja ja opastaa milloin pitää ponnistaa ja milloin ei saa ponnistaa. Kätilö kertoo myös, että vauvalla on jonkun verran hätä, eikä sen näköistä käyrää voida kauaa katsella. Tästä syystä hänen on pakko tehdä pieni episiotomia. Siinä tilanteessa asia oli minusta ihan sama, ei paljon painanut. Suu oli ihan tajuttoman kuiva, olinhan ollut juomatta ja syömättä yli vuorokauden ja huutanut ja hikoillut tajuttomasti. Ei meinannut saada enää nielaistua ollenkaan ja kieli tarttui kiinni kitalakeen koko ajan.
Ponnistaminen oli minusta tavallaan helppoa, ponnistuksen suunta oli selvä ja voimiakin tuntui olevan tallella tähän hommaan. Jossain vaiheessa oksitosiini laitettiin täysille ja epiduraali oli jo aiemmin lopetettu, että saataisiin aikaan maksimaaliset supistukset ja vauva äkkiä ulos. Pää on virhetarjonnassa, vinossa ja kallellaan, mutta ei kuitenkaan avotarjonnassa. Lääkäri auttaa imukupilla kevyesti pään oikeaan asentoon, onneksi olin jo itse saanut pykättyä päälaen näkyviin, joten kupin laittoa en edes huomannut. Pää syntyy hyvin kevyesti kupilla auttaen. Virhetarjonnan lisäksi Iitalla oli käsi poskella syntyessään, ilmeisesti halusi heti moikata läsnäolijoita. Monessa paikassa oli lukenut, että pään synnyttyä loppuvartalo solahtaa kuin itsestään. No ei kyllä solahtanut, hartioita piti ponnistaa ihan tosissaan ja kätilö joutui niitä jonkin verran auttamaan. Muu kyllä tuli sitten varsin helposti, plumps vaan ja vauva oli ulkona klo 18:46. En ollut uskoa sitä todeksi ja toistelin että syntyikö se tosiaan, nytkö se syntyi? . Ja toistelin vielä pitkän aikaa sittenkin kun Iita oli jo rinnalla imemässä, että en voi uskoa tätä todeksi, en voi uskoa että se syntyi, onko tämä totta? tässäkö se nyt on?. Ja itkin tietenkin onnesta. Tyttö sai hyvät pisteet 9/9 ja oli heti ponteva ja jäntevä, tarttui tissiin kuin vanha tekijä. Istukka syntyi yhdellä ponnistuksella helposti ja täysin kivuttomasti.
Kaikki tämä loppu kävi jotenkin kovin nopeasti ja helposti, vaikka ei kai oikeasti käynytkään kun kerran piti epparoida ja imukuppeilla ja kaikkea. Ponnistusvaihe ei kuitenkaan kestänyt kuin 16 min ja onneksi ei kestänyt Iitan käyriä ajatellen. Mikäli käyrässä ei olisi ollut mitään häikkää, ei olisi ollut mikään ongelma punnata vauva ulos ihan omin avuin ilman epparia ja kuppia. Varmaan silti olisin revennyt jonkin verran, kun se käsi kerran oli poskella eikä pääkään ihan niin kuin pitää. Kätilön toiminta oli tosi ammattitaitoista ja rauhoittavaa ja kannustavaa ja tässä tilanteessa tehdyt toimenpiteet oli varmasti tarpeen.
Kaikkinensa synnytyksen kestoksi kirjattiin I vaihe 6,5 h, II vaihe 16 min ja III vaihe 9 min. Toi I vaiheen kesto tuntuu lähes vittuilulta, jos minulta kysytään niin avautumisvaihe kesti siitä helkutin ballongista lähtien, eli noin 30 tuntia
Tikkaaminen ei ollut kivaa, mutta ei juuri sattunutkaan. Muuten vaan olisi jo halunnut olla ihan rauhassa. Kohdun painamiset synnytyksen jälkeen oli myös aika tympeitä juttuja. Lopulta selvisin kai yllättävän vähin vaurioin. Eppari on tosi pieni, siihen laitettiin kai 1 tai 2 tikkiä. Emättimessä on sitten nyrkin aiheuttama pitkittäinen repeämä, joka on hyvin pinnallinen. Istuin heti aika lailla ongelmitta ja kävelykin sujui muuten hyvin, mutta samana iltana ja vielä seuraavana aamuna pyörrytti tosi paljon. Silmissä sumeni jo istuma-asennossa, joten siksi enimmäkseen makoilin ja minua haettiin pyörätuolilla ja kerran sängylläkin suihkusta ja kuselta pois, kun taju meinasi lähteä. En tiiä mistä moinen, kun verenhukka oli kuitenkin ihan tavallista. Ehkä siitä juomattomuudesta johtuen sitten ja olihan urakka toki muutenkin melkoinen.
Ilokaasua en vetänyt kuin jossain vaiheessa pari hönkyä, ehkä ennen ammeeseen menoa, en muista. Jos olisin tiennyt mihin sfääreihin kipu voi nousta, en olisi lähtenyt enää sinne ammeeseen vaan olisin ottanut sen epiduraalin aiemmin. Kaikkinensa voisi sanoa, että synnyttäminen oli helvetin kivuliasta ja sen pitkä kesto uuvutti ja otti päähän ja sai aikaan epätoivon tunteita ja myös pelkoa siitä, että se ei suju niin kuin pitää. Ballonki-käynnistystä en voi suositella kenellekään, mutta en toki voi tietää olisiko se ollut yhtään helpompaa niillä cytoteceillä. Mun mielestä aika pitkään piti pärjätä ilman mitään kivun lievitystä, pitempään kuin olin olettanut. Mutta sehän johtui vaan siitä, kun näytti että nyt käynnistyy ja etenee hyvin, että ei kannata lääkitä, ja sitten ei kuitenkaan edennytkään. Ja sitä soutamista ja huopaamista useaan otteeseen. Loppuvaiheet oli paljon helpompia kuin olin kuvitellut, ei kivuttomia mutta ei kamalia. Traumaa ei jäänyt. Aattelen niin, että kun olen siitä kerran selvinnyt, selviän siitä kyllä toisenkin kerran, mikäli meille vielä lapsia suodaan. Kuitenkin sen verran uuvuttava ja kipeä kokemus oli, että mieluusti pidän kyllä vähän taukoa. Eipä sitä onneksi ensi viikolla tartte tähän uudestaan ryhtyäkään. =)
Täällä on taas hieman rennompi olo ja antaa uskoa tulevaan. Ihanaa 
Tunnustan: kyyneleet tuli silmiin täälläkin, joskus elämä on vaan niin hienoa. 
Se klinikan lääkäri oli niin ihana, harmi ettei se oo mun oma lääkäri 
Mentiin kyllä niin liukuhihnalla eikä ollu aikaa mihinkään ja tuo oli mun eka ns. neuvolakäynti. No täällä ei edes mitään neuvolaa oo. Sit pitää vielä tän lisäksi käydä kätilöllä.. en luota tähän näiden systeemiin.
