Mikä neuvoksi kun mielenterveys järkkyy ja mies v*ttuilee´

[HraHuu]

Jaksamatta kahlata koko ketjua läpi niin aina voi ottaa yhteyttä oman paikkakunnan mielenterveystoimistoon tai puhua asiasta neuvolassa. Jos tuntuu ettei pää enään kestä niin psykiatrian päivystykseen voi hakeuta juttelemaan tai tk-lääkärille.
Masennus on raskas kokemus myös puolisolle ja voi olla että hän omaa pelkoaan tilannettasi kohtaan purkaa sitä noin.
Hae siis rohkeasti apua äläkä jää kotiin pyörittelemään ajatuksiasi. =)

 

[ap]

Lisään vielä että koin imetyksessä onnistumisen tosi isona asiana luettuani kaikkia nettikeskusteluja, imetystukilistaa jne... kun päädyin osittaisimetykseen niin luin kaikenlaisia kirjoituksia kuinka korvike pilaa suoliston, lapsi sairastuu eri tauteihin ym... Oltiin kylässä muutama viikko sitten ja SALAILIN yhdeltä toiselta äidiltä korvikkeen käyttöä, piilossa kaadoin tuttelit pulloon ja kävin lämmittämässä - ja voi sitä häpeää kun jouduin sukulaisten edessä toteamaan että lapsi tarvitsee nyt lisämaitoa :/ . Ei taida olla normaalia tällainen "salailu"?

 

[.]

Hei, j-lauta eikö teillä oikeasti ole mitään oikeita ongelmia. Elämässä on joskus vastoinkäymsiä.

Tällasesten kommentejen heittäjät pistää niin vihaks että on varmaan se nyrkkeilysäkki hommattava. Sä oot kuin kärpäsen paska tiiäkkö!!!!!!

Älä suotta. Et varmaankaan säkkiä oppisi enää käyttämään, kun eikös tapasi hyppiä silmille, nälviminen ja nimittely, kaikkinainen kunnoituksen puute kanssaihimisä kohtaan, ym. asiaton käytös ole niin syvälle juurtunutta ja niin perusteista pursuavaa , että siinä ei voi kukaan muukaan enää muuta kuin kärsiä.

 

[vieras]

Itse olen syyllistynyt vähän samanlaiseen käytökseen, kuin miehesi. olin huolissani miehen terveydestä, ja jotenkin se oli helpompi kestää, kun käyttäyty toista kohtaan törkeästi..tiedän ei mitään järkeä,mut niin se vaan meni.

 

[vieras]

Täällä vähän sama tilanne kuin ap:lla. Kertokaahan kokeneemmat, mitä se apu sitten käytännössä on. Joo lääkityksen ymmärrän, mutta se keskustelu, mitä se pitää sisällään. Onko niillä ammattilaisilla oikeasti joka tilanteeseen jotkut "taikasanat", joista koko homma sitten lähtee aukeamaan? Siis lähinnä kyselen, että millaisia oivalluksia tai "heräämisiä" teillä on ollut?

Kun jotenkin tuntuu, että vaikka mitä tekisin tai sanoisin kenelle, niin en ymmärrä mitä se puhumassa käyminen konkreettisesti auttaa. Ja itselläni ainakin on niin vahvasti vain tuo miehen hyväksynnän, ymmärryksen ja tuen tarve, ei kai siihen se ammattilainenkaan voi mitään, jos ei mies ole hommassa mukana. Toisaalta sellaisen arkipäiväisemmät avut, kuten lasten hoitaminen ja siivousapu helpottaisivat tämänhetkistä elämää, mutta eivät nekään auta tuon miehen asenteen kanssa.

Tiedän että ihminen voi muuttaa vain itseään ja omia asenteitaan, ei siis toista ihmistä. Onko siis vain asennoiduttava itse siihen, että miehen suunnalta sitä tukea ei ole ja hakea sitä muualta?

 

[-]

nosto

 

[ap]

AP tässä vielä jatkaa, että mies huusi nyt aamulla vielä että hänen tekisi mieli lähteä viikoksi jonnekin muualle ettei kestä mua yhtään .. ja sanoi vielä että "otan vauvan mukaan"

 

[niin]

tutun kuullosta. mieheni mielestä olen lisäksi laiska, pilannut meidän avioliiton ja kaikkeen syyllinen. ja mielenterv ongelmia ei ole olemassakaan ja jos yö lääkkeitä ne pehmentää pään ja on entistä idiootimpi. miehessä ei kuulemma ole muuta vikaa kuin on liian tunnollinen.

 

[v]

Oletko miettinyt mika voisi aiheuttaa vasymyksen/ huonon olon? Voisiko olla vaikka rauta arvot alhaalla mika vasyttaisi? entas kaytatko hormonaalista ehkaisya, monille, itse mukaan lukien, se aiheuttaa mielialan heittelya/ kiukkuisuutta ym. Yrita ihan tosissasi kayda lapi kaikki asiat mitka voisivat aiheuttaa olotilasi, silla laakkeet ei ole aina paras ratkaisu.

Vakava masennus vaatii lääkityksen!

 

[mutsi]

Kuulostaa niin tutulta tuo sun stoori. Itse kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kun esikoinen syntyi. En puhunut neuvolassa kun häpesin niin ja ajattelin että mua pidettäis huonona äitinä ja lapsi otettais pois tai joutuisin suurennuslasin alle tms. Mulla oli itsetuhoisia ajatuksia enkä nauttinut vauva-ajasta ollenkaan (vauvalla oli vielä koliikki).

Mies ei ymmärtänyt ollenkaan minua ja suhtautui agressiivisesti ja halveksuvasti, käski ottaa itseäni niskasta kiinni, käydä lenkillä, syödä rautaa yms. Meni yli vuosi ennen kuin alkoi helpottamaan ja siitä puolen vuoden jälkeen romahdin. Vasta silloin tajusin hakea apua. Kävin psykologilla ja aloin ymmärtää masennukseni taustoja. Toipuminen on ollut pitkä prosessi.

Mun mielestä sun pitäisi EHDOTTOMASTI hakea apua. Puhu olostasi neuvolassa/soita mielenterveys-toimistoon/varaa aika lääkäriin. Pääasia että hommaat itsellesi apua! Älä odota saavasi mieheltäsi tukea ja ymmärrystä. Joidenkin ihmisten vain on mahdotonta ymmärtää masentuneita. Älä tunne syyllisyyttä olostasi, se ei ole sinun syy! Tarvitset nyt apua itsesi ja vauvasi takia. Älä jää odottamaan että masennus menisi itsekseen ohi. Se saattaa vain pahentua.

Valtavasti halauksia ja jaksamista sulle!

 

[mutsi]

Täällä vähän sama tilanne kuin ap:lla. Kertokaahan kokeneemmat, mitä se apu sitten käytännössä on. Joo lääkityksen ymmärrän, mutta se keskustelu, mitä se pitää sisällään. Onko niillä ammattilaisilla oikeasti joka tilanteeseen jotkut "taikasanat", joista koko homma sitten lähtee aukeamaan? Siis lähinnä kyselen, että millaisia oivalluksia tai "heräämisiä" teillä on ollut?

Kun jotenkin tuntuu, että vaikka mitä tekisin tai sanoisin kenelle, niin en ymmärrä mitä se puhumassa käyminen konkreettisesti auttaa. Ja itselläni ainakin on niin vahvasti vain tuo miehen hyväksynnän, ymmärryksen ja tuen tarve, ei kai siihen se ammattilainenkaan voi mitään, jos ei mies ole hommassa mukana. Toisaalta sellaisen arkipäiväisemmät avut, kuten lasten hoitaminen ja siivousapu helpottaisivat tämänhetkistä elämää, mutta eivät nekään auta tuon miehen asenteen kanssa.

Tiedän että ihminen voi muuttaa vain itseään ja omia asenteitaan, ei siis toista ihmistä. Onko siis vain asennoiduttava itse siihen, että miehen suunnalta sitä tukea ei ole ja hakea sitä muualta?

Minä ajattelen että masennus ei ole itse sairaus vaan oire jostain mikä alitajunnassa ahdistaa. Se oli mulla vaikeat lapsuuden kokemukset. Kun voi luottamuksellisesti terapeutin kanssa keskustella ja pohtia näitä asioita, saattaa huomata ikään kuin ulkopuolisena mitkä asiat ovat jääneet käsittelemättä ja painamaan mieltä. Mulle tuli ahaa-elämyksiä ja niitä on tullut terapian jälkeenkin kun olen aktiivisesti miettinyt omaa elämääni.

Ymmärrän että läheisen hyväksyntä on tärkeää mutta aina sitä ei vain saa. Ja jos yrittää ikään kuin rautalangasta toiselle vääntää omaa pahaa oloa, se vai ärsyttää toista entisestään. Helpommalla pääsee kun ei tällaiselle ihmiselle avaudu ollenkaan. Niin ikävää kuin se on.

 

[vieras]

up

 

[tytön ja pojan äiti]

Täällä vähän sama tilanne kuin ap:lla. Kertokaahan kokeneemmat, mitä se apu sitten käytännössä on. Joo lääkityksen ymmärrän, mutta se keskustelu, mitä se pitää sisällään. Onko niillä ammattilaisilla oikeasti joka tilanteeseen jotkut "taikasanat", joista koko homma sitten lähtee aukeamaan? Siis lähinnä kyselen, että millaisia oivalluksia tai "heräämisiä" teillä on ollut?

Kun jotenkin tuntuu, että vaikka mitä tekisin tai sanoisin kenelle, niin en ymmärrä mitä se puhumassa käyminen konkreettisesti auttaa. Ja itselläni ainakin on niin vahvasti vain tuo miehen hyväksynnän, ymmärryksen ja tuen tarve, ei kai siihen se ammattilainenkaan voi mitään, jos ei mies ole hommassa mukana. Toisaalta sellaisen arkipäiväisemmät avut, kuten lasten hoitaminen ja siivousapu helpottaisivat tämänhetkistä elämää, mutta eivät nekään auta tuon miehen asenteen kanssa.

Tiedän että ihminen voi muuttaa vain itseään ja omia asenteitaan, ei siis toista ihmistä. Onko siis vain asennoiduttava itse siihen, että miehen suunnalta sitä tukea ei ole ja hakea sitä muualta?

 

[tytön ja pojan äiti]

Hupsis painoin vahingossa lähetä...

Kärsin ensimmäisen lapseni kohdalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lapsellani oli myös koliikki. Mieheni oli väsynyt töistä ja työmatkoista. Muistan että välillä tuntui että mieheni olisi mielestäni reagoinnut kielteisesti masennukseeni tai olotilaani. Itselläni oli kamalan syyllinen olo, mielestäni kaikki arvostelivat minua äitinä, tuntu että oli painetta tuli joka suunnasta. Eräänä päivänä olin niin romuna että soitin kesken päivän miehelleni töihin ja kerroin olostani ja pyysi hakemaan apua. Pakko oli apua saada. Soitin neuvolaan ja juttelin neuvolatädin kanssa puhelimessa. Hän varasi ajan minulle terapeutille, jossa aloin säännöllisesti käymään. Ensimmäinen kerta meni itkiessä ja kertoessa tuntemuksistani. Käynti käynniltä meni aina paremmin kunnes olin toipunut ja minun ei tarvinnut siellä käydä. Lääkkeitä ei tarvinnut ottaa käyttöön ja onneksi. Terapeutin kanssa puhuminen todella auttoi ja arki alkoi helpottumaan ja aloin nauttimaan lapsesta ja elämästä. Ja todellakaan en joutunut suurennuslasin alle.

Toisen lapsen kohdalla ei masennusta tullut ollenkaan, tosin ei ollut koliikkia eikä muutakaan mieltä painavaa. Tosin olin vahvistunut henkisesti ensimmäisestä masennuksestani.

 

[vieras]

Hupsis painoin vahingossa lähetä...

Kärsin ensimmäisen lapseni kohdalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lapsellani oli myös koliikki. Mieheni oli väsynyt töistä ja työmatkoista. Muistan että välillä tuntui että mieheni olisi mielestäni reagoinnut kielteisesti masennukseeni tai olotilaani. Itselläni oli kamalan syyllinen olo, mielestäni kaikki arvostelivat minua äitinä, tuntu että oli painetta tuli joka suunnasta. Eräänä päivänä olin niin romuna että soitin kesken päivän miehelleni töihin ja kerroin olostani ja pyysi hakemaan apua. Pakko oli apua saada. Soitin neuvolaan ja juttelin neuvolatädin kanssa puhelimessa. Hän varasi ajan minulle terapeutille, jossa aloin säännöllisesti käymään. Ensimmäinen kerta meni itkiessä ja kertoessa tuntemuksistani. Käynti käynniltä meni aina paremmin kunnes olin toipunut ja minun ei tarvinnut siellä käydä. Lääkkeitä ei tarvinnut ottaa käyttöön ja onneksi. Terapeutin kanssa puhuminen todella auttoi ja arki alkoi helpottumaan ja aloin nauttimaan lapsesta ja elämästä. Ja todellakaan en joutunut suurennuslasin alle.

Toisen lapsen kohdalla ei masennusta tullut ollenkaan, tosin ei ollut koliikkia eikä muutakaan mieltä painavaa. Tosin olin vahvistunut henkisesti ensimmäisestä masennuksestani.

Eli helpottiko sinua se, että sai vain puhua asiat jollekin vai oivalsitko jotain, opitko itsestäsi jotain tai muutitko tietoisesti toimintatapojasi? Antoiko ammattiauttaja sinulle jotain keinoja, joiden avulla pääsit työstämään asiaa.

Minusta tuntuu, että olen puhunut olotilastani satoja kertoja tuolle miehelle, mutta se ei pelkästään riitä, kun sieltä ei tule mitään takaisin, eikä nuo keskustelut siis auta eikä muuta mitään. Parin viikon päästä tunteet ovat ihan samat ja luettelen samat litaniat uudelleen. Tuntuu vain entistä pahemmalta, kun huomaan, että monien, monien ja monien kertojen jälkeenkään mikään ei ole muuttunut.

 

[tytön ja pojan äiti.]

Hupsis painoin vahingossa lähetä...

Kärsin ensimmäisen lapseni kohdalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lapsellani oli myös koliikki. Mieheni oli väsynyt töistä ja työmatkoista. Muistan että välillä tuntui että mieheni olisi mielestäni reagoinnut kielteisesti masennukseeni tai olotilaani. Itselläni oli kamalan syyllinen olo, mielestäni kaikki arvostelivat minua äitinä, tuntu että oli painetta tuli joka suunnasta. Eräänä päivänä olin niin romuna että soitin kesken päivän miehelleni töihin ja kerroin olostani ja pyysi hakemaan apua. Pakko oli apua saada. Soitin neuvolaan ja juttelin neuvolatädin kanssa puhelimessa. Hän varasi ajan minulle terapeutille, jossa aloin säännöllisesti käymään. Ensimmäinen kerta meni itkiessä ja kertoessa tuntemuksistani. Käynti käynniltä meni aina paremmin kunnes olin toipunut ja minun ei tarvinnut siellä käydä. Lääkkeitä ei tarvinnut ottaa käyttöön ja onneksi. Terapeutin kanssa puhuminen todella auttoi ja arki alkoi helpottumaan ja aloin nauttimaan lapsesta ja elämästä. Ja todellakaan en joutunut suurennuslasin alle.

Toisen lapsen kohdalla ei masennusta tullut ollenkaan, tosin ei ollut koliikkia eikä muutakaan mieltä painavaa. Tosin olin vahvistunut henkisesti ensimmäisestä masennuksestani.

Eli helpottiko sinua se, että sai vain puhua asiat jollekin vai oivalsitko jotain, opitko itsestäsi jotain tai muutitko tietoisesti toimintatapojasi? Antoiko ammattiauttaja sinulle jotain keinoja, joiden avulla pääsit työstämään asiaa.

Minusta tuntuu, että olen puhunut olotilastani satoja kertoja tuolle miehelle, mutta se ei pelkästään riitä, kun sieltä ei tule mitään takaisin, eikä nuo keskustelut siis auta eikä muuta mitään. Parin viikon päästä tunteet ovat ihan samat ja luettelen samat litaniat uudelleen. Tuntuu vain entistä pahemmalta, kun huomaan, että monien, monien ja monien kertojen jälkeenkään mikään ei ole muuttunut.

Itselläni helpotti että sain puhua asioita aivan ulkopuoliselle henkilölle. En muista niistä ajoista mitä me siellä tarkalleen puhuttiin, mutta kovasti terapeutti kyseli lapseen liittyviä asoita, perhe-elämäämme liittyvistä asoista. Ihan vain se keskustelu auttoi. Sen muistan kun terapeutti kysyi että katso nyt kuinka tuo lapsi on niin hymyileväinen ja itselläni ei tullut mitään tunteita.....Muistaakseni oivalsin siellä sellaisen asian että tarvitsen omaa aikaa, oman jutun ja aloin harrastamaan tanssia. Omaa aikaa terapeuttikin suositteli.

Kyllä suosittelisin että menisit neuvolan kautta terapeutille. Itsekin yritin keskustella mieheni kanssa, mutta silloin ei rakentava keskustelu oikein onnistunut ja mitään en oikein saanut takaisin kuten itsekin sanoit. Mieheni oli itsekin tuolloin sekä fyysisesti että henkisesti väsynyt tilanteeseen. Tänä päivänä pystymme keskustelemaan rakentavasti sillä yhteisiä vuosia on jo yli 10. Olemme myös hakeneet apua pariterapeutilta ja sekin auttoi. Voi olla että selvisimme myös avioerolta.

Toisen lapsen jälkeen oivalsin että tarvitsen omaa aikaa säännöllisesti. Järjestin aikaa itselleni niin, että joka viikko järjestin muutamaksi tunniksi itselleni omaa aikaa niin että lähdin ilman lapsia ja isä hoiti heitä tai minulla oli lapsen vahti. Keskityin tanssiharrastukseeni enemmän, miehenikin sanoin tuolloin että tanssi tekee ihmeitä mulle.