Miten sait anopin ulos elämästänne?

["jojo"]

Mä hämmästelin ensin tuota Mummeliisan lausumaa, ettei pääse tulemaan ihan läheiseksi lasten kanssa, kun näkevät "vain" kerran viikossa. Tajusin sitten, että tottahan se on. Meilläkin anoppi on tekemisissä lasten kanssa liki päivittäin, minun äitini viikottain ja eron kyllä huomaa, kun asiaa alkaa ajatella.

Mun on vaikea ymmärtää, mikä ap:ta nyppii kuukausittaisissa tapaamisissa. Lasten näkökulmasta kuukausi on hirmu pitkä aika. En huomannut, kertoiko ap ketjussa, miten tiiviiisti hänen omat vanhempansa ovat elämässä mukana..?

[QUOTE="vieras";27388873]Todella sääli, että anoppi ei kuulu perheen sisäpiiriin [/QUOTE]

Tätä mä taas en ihan allekirjoita. Tuo minunkaan anoppini ei ole "sisäpiiriä" meillä, vaikka tosiaan nähdään päivittäin. Toki lapsen näkökulmasta mummolla on valtavan iso rooli arkielämässä, enkä näe yhtään syytä kieltää sitä, sillä näen, että sekä mummo että lapsi saavat paljon irti yhteisestä ajasta. Enkä koe, että se olisi millään tavalla minulta pois. Ei lapsi rakasta minua yhtään vähempää, vaikka hänellä onkin osallistuva mummo. Siitä huolimatta mummo ei ole _meidän perheemme_ ydintä, eikä puutu päätöksentekoon taloudessamme. Hän ei myöskään edes yritä määritellä rutiinejamme, vaan sopeutuu niihin. Samoin teen minä, jos menen hänen luokseen. Jos olisimme samaa sisäpiiriä, myös minulla pitäisi olla sanansijaa anoppilassa, mutta sen sijaan vaalimme keskinäistä kunnioitusta ja kummankin perheen rajoja. Perheemme ovat osittain limittäiset, mutta eivät yksi yksikkö. Sama koskee minun vanhempiani, heillä ei ole yhtään sen enempää puuttumista huushollimme menoon kuin anopillakaan. Hyvässä hengessä elellään.

 

[Keittiönoita]

Hmm... tulipa mieleeni, että jos miehelläsi olisi sisko tai veli, niin mahtaisitko kuulua niihin naisiin, joilla olisi naama mutrulla anopin hemmotellessaan miehesi sisarusten lapsia? Niihin, joiden mielestä olisi niiiiiiiiiiiin epistä, että lasten serkut saa mummin huomion ja kaikenlaisia lahjoja ja herkkuja?

 

["vieras"]

Minulla on kaksi lapsenlasta joita tapaan vain kerran viikossa.
Äitinsä suree sitä että näin mummi jää väkisinkin vieraaksi noille ... toisin kuin muille lapsenlapsille joiden elämässä olen aktiivisemmin mukana.

Siinä tilanteessa tosin se ero, että ko. äiti lähestyy asiaa lastensa edun kannalta, eikä toisaalta kärsi mistään merkittävistä itsetunto- tai vanhemmuusongelmista.

Olisiko mahdollista tavata näitä lapsenlapsia enemmän, jos lasten äitikin toivoo sitä. Voisitko ajatella ottavasi heitä yökylään silloin tällöin siinä ne rutiinitkin ehkä tulisivat tutuiksi?

 

[lopeta ap kitinä]

Onneksi mulla on sen verran ihana ja mukava anoppi että en edes antaisi lähteä mun elämästä,vaikka erokin tulis
rakastaa lapsenlastaan yli kaiken ja antais tälle vaikka kuun taivaalta jos voisi(ainut lapsenlapsi vielä),ja ihana seurata vierestä mummon ja muksun touhuja

Lisäksi minä ja anoppi tullaan erinomaisesti toimeen,on mulle tosi tärkeä ihminen.

Älä lyö kiiloja anoppisi ja perheen välille,sun oikkuilusta kärsii koko perheesi+anoppi,arvosta hyvää mummoa joka hän lapsillesi on

 

["vieras"]

Se kuoli.
Ja se tilanne särki lasteni sydämet. Parempi siis olisi ollut ettei olisi saatu sitä ulos elämästä. Lasten vuoksi olisin kestänyt, ja olihan se enimmäkseen harmiton.

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="vieras";27390301]Olisiko mahdollista tavata näitä lapsenlapsia enemmän, jos lasten äitikin toivoo sitä. Voisitko ajatella ottavasi heitä yökylään silloin tällöin siinä ne rutiinitkin ehkä tulisivat tutuiksi?[/QUOTE]

Kun tulevat isommiksi niin ehkä tilanne muuttuu.
Tällä hetkellä este on välimatka. Ei siis este tapaamiselle, mutta este sellaiselle "välittömälle kanssakäymiselle" eli kun esim lähdössä spontaanisti lastenlasten kanssa uimaan ei tälle 2v:lle tule soitettua, koska se vaatisi parin tunnin ajoja suuntaansa.

 

[ihan]

kamala ajatus, että mummot ei olis säännöllisesti tekemisissä. meillä se tarkoittaa monta kertaa viikossa. Mummot on lapsille sellainen lahja, ettei sitä mikään korvaa. Anopilla on dementiaa ja on selvästi hiipumassa kauemmas, lasten kannalta surettaa.

 

[Lokki]

mies vähän yrittää salailla ongelmaa. Ollaan yhdessä sovittu, että jatkossa vaan perheen kesken. Sitten kun olen tyytyväisenä todennut, että kerrankin meni viikko ilman puheluita, niin kävi ilmi, että mies salaa soittanut autosta töistä palatessa. Miehen varmaan käy anoppia sääliksi, kun ainut lapsi. Kuitenkin olisi syytä jo katkaista se napanuora ja yhdessä tosiaan ollaan päätetty näin myös tehdä.

Ja mie kun pohdin että näkeekö lapset mummoa ja pappaa tarpeeksi usein jos muutetaan kuuden kilometrin päähän. Nyt asuvat naapurissa....

 

[Mummeliisa]

Oma anoppini (nuorempi niistä) asuu liki 400 kilsan päässä.
Hän viettää täällä keskimäärin joka toisen viikonlopun pitkänä eli to-illasta sunnuntaihin.
Lisäksi kesälomansa melkein kokonaan (neljästä viikosta 3+ täällä ja loppu apen kanssa kaksin Espanjassa.)
Soittelee päivittäin, eri asioista eri perheenjäsenille.

Onnekas siis olen.

 

[himpsis]

[QUOTE="vieras";27388613]En näe anoppisi toiminnassa mitään väärää. Oletko mustasukkainen miehestäsi/lapsistasi? Viikko ilman puheluita kuulostaa pitkältä ajalta, saatikka sitten että VAIN kerran kuukaudessa lapset tapaavat mummiaan. Anoppisi on miehesi ÄITI! Mienasitko itse katkaista välit (ts. napanuoran) lapsiisi, kun he ovat aikuisia ja tavata heitä vain kerran kuukaudessa, vaikka useamminkin olisi mahdollista?

Nuo herkut ja pullat ymmärrän, vanhemmat päättävät niistä, varsinkin jos liian usein saavat sellaisia. Teillä sitä ongelmaa ei olekkaan. Mutta lahjoista päättää antaja![/QUOTE]

No nimenomaan näin!
Ja niiden herkkujenkin kanssa voi vähän höllätä..

Jestas sentään, millaisia miniöitä sitä on olemassa!

Onneksi minulla on ihana anoppi, juuri tuollainen, mitä ap kuvaili. Tosin toivoisin hänen soittavan vieläkin useammin :heart: Onneksi kuitenkin nähdään vähintään kerran viikossa.
Oman äitini kanssa puhun päivittäin.

 

["ece"]

Meillä oli ennen tuollainen ihana anoppi, kunnes sairastuin masennukseen. sitten iski ahdistuskohtaukset ja jouduin psykiatriseen sairaalaan, missä tietenkin meni oma aikansa. No eipä ole anoppia sen jälkeen näkynyt. ei kertaakaan soittanut sairaalassa oloaikana tai sen jälkeenkään miten voin, eikä kertaakaan käynyt meillä niin että minä olisin myös kotona.
Miehen suvulle mielisairaudet ovat hävettävä asia, josta ei puhuta. Minä en heidän asenteitaan voi muuttaa, ja ihan turhaan siitä kuulemma on huonoa omaatuntoa kantaa, näin minulle on sanottu. Mies on vanhempiinsa yhteydessä, minä olen heille ilmaa.

 

["vieras"]

Missä menee teidän mielestä raja kuinka läheinen anopin pitää olla ja kuinka paljon puuttua teidän perheen elämään? Ap:n anoppi kuulostaa ihan mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä ja huomattavasti harmittomammalta kuin monet muut tapaukset.

Itselläni ei ole anoppia sillä hän kuoli ennen kuin tapasin mieheni. Olen kuitenkin tietoinen siitä että äiti oli miehelleni elämän tärkein henkilö ja todennäköisesti olisi melkein asunut meidän kanssamme, mieheni on ihan suoraan sanonut että jos kieltäisin hänen äitiään asumasta luonamme tai tulemasta meille niin hän ottaisi avioeron. Koska äiti on tärkeämpi kuin vaimo.

Mieheni sisarukset ovat minulle todella ilkeitä ja sanoneet että minulla kävi hyvä tuuri kun heidän äitinsä ei koskaan nähnyt minua. Voin kuvitella että siinä tapauksessa avioliittomme ei olisi edes ollut mahdollinen, tosin en tiedä millainen mieheni äiti oli ja miten olisi minuun suhtautunut.

Minusta tuntuu etten ole miehelleni läheskään yhtä tärkeä kuin hänen äitinsä (joka ei tosin aiheuta mitään ongelmia koska hän on edesmennyt) mutta etten ole edes yhtä tärkeä kuin hänen sisaruksensa. Tämä kaikki satuttaa minua paljon ja monet kerrat olen miettinyt jaksanko mieheni sisarusten huonoa kohtelua enää. Itse en tiedä tehneeni heille mitään pahaa.

Mielestäni olen kärsinyt tässä vääryyttä eikä toisinpäin. Suren koska en voi olla mieheni kanssa enkä tiedä miten tämä sotku selvitetään, kuin olisi löysässä hirressä. Jaksaisitteko tällaista, onko teidän mielestä tässä jotain pahasti vialla?

 

["kamala"]

Tämä ap. on kyllä aivan kamala ihminen. Pakottaa äidin ja hänen poikansa "katkaisemaan napanuoran" vaikka kuvailemassa tilanteessa ei ole edes siihen tarvetta. Todella julma tämä nainen.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="kamala";27390970]Tämä ap. on kyllä aivan kamala ihminen. Pakottaa äidin ja hänen poikansa "katkaisemaan napanuoran" vaikka kuvailemassa tilanteessa ei ole edes siihen tarvetta. Todella julma tämä nainen.[/QUOTE]
Yleensä tällaisilla ihmisillä itsellään on etäinen tai muutoin huono suhde omiin vanhempiinsa ja se on yksi syy, miksi puolison läheiset välit vanhempiinsa ärsyttää tavallistakin enemmän. Ihmiset, jotka itse pitävät tiiviisti yhteyttä omiin vanhempiinsa ja jotka kokevat tämän yhteydenpidon tärkeänä sekä itselleen että lapsilleen, eivät kiellä puolisoaan toimimasta samoin.

 

[Kaikkea sitä]

Aloittaja: kuinka tiiviisti olet itse yhteydessä vanhempiisi tai he sinuun? Me ollaan päivittäin ja esim. viikon tauko olisi älytön

 

["vieras"]

Itse toivoisin, että anoppi joskus juttelisi lapsille. Ei koskaan soittele tai juttele lapsille silloin kun nähdään. On hyvin etäinen mummo. Meidän tyttökään (3v) ei oikein osaa mieltää, että hänellä on kaksi isoäitiä. Anoppi on itsellenikin oikeastaan aika näkymätön tyyppi.

 

["vieras"]

Eipä tuo ole elämääni oikein vielä edes tullut. Mulla on ollu sama anoppi 11v eikä vielä olla edes puhelinnumeroita vaihdettu.

 

["mamaa"]

mies vähän yrittää salailla ongelmaa. Ollaan yhdessä sovittu, että jatkossa vaan perheen kesken. Sitten kun olen tyytyväisenä todennut, että kerrankin meni viikko ilman puheluita, niin kävi ilmi, että mies salaa soittanut autosta töistä palatessa. Miehen varmaan käy anoppia sääliksi, kun ainut lapsi. Kuitenkin olisi syytä jo katkaista se napanuora ja yhdessä tosiaan ollaan päätetty näin myös tehdä.

Provoilethan sinä? Eihän kukaan voi ajatella näin, eihän? Olet aika hirveä ihminen, jos et provoile.

Se sinun "ongelmasi" sattuu olemaan miehesi äiti. Ja aikuisen ihmisen (=miehesi) olisi varmaan korkea aika saada itse päättää kehen pitää yhteyttä ja milloin, vaikka soittaisi äidilleen viisi kertaa päivässä.

Minä olen 33-vuotias, ja perheeseeni kuuluu minä, mies ja lapsi, sekä laajennetusti äitini, mieheni isä ja äiti (oma isäni on kuollut). Ennen isän kuolemaa hoidin häntä vuoden 6 päivänä viikossa 2-5 tuntia päivässä, ihan omasta halusta. Äitini hoitaa lastani ja näen häntä oikeastaan joka päivä. Miehen vanhempia nähdään vain noin kerran viikossa, ja koen että se on aika vähän. Haluan, että lapseni saa lähelleen ihmisiä jotka rakastavat häntä ja opettavat hänelle elämää, ja haluan rakentaa hänelle laajan turvaverkon. Olisin varmasti painajaisesi

Sinun ajattelumallisi tuntuu julmalta ja jotenkin epäterveeltä.

 

[demdem]

Minun mielestäni suku = perhe. Eli omat vanhempani ja mieheni vanhemmat kuuluvat perheeseemme (kuin myös siskot ja veljet). Talous tai kelan sanonta "ruokakunta" on asia erikseen.

Ja perhe on tärkeä, kaikista tärkein elinympäristömme. Sen varmasti aloittajakin ymmärtää. Toivotaan ainakin!

 

["vieras"]

meillä anoppi ei kuulu meidän perheeseen.
Olemme uusioperhe ja mies varoitti jo heti ens alkuun äidistään. Minun oli vaikea kuvitella että jonkun äiti voisi olla niin kamala omalle lapselleen ennenkuin sain itse kokea sen ja minun lapseni. Miehelläni oli myös yksi lapsi ennestään.
Anoppini asetti tämän yhden lapsen luonnollisesti etusijalle ja muut lapset taka-alalle. Tässä ymmärrän sen että tämä lapsi oli kuitenkin biologisesti hänen lapsenlapsensa ja muut vain minun lapsia. Silti oletin että aikuinen ihminen pitäisi mölyt mahassaan ja olla edes ne pienet hetket mitä meillä vietti tai me vietimme heillä näille lapsille tasapuolinen. Kuitenkin hän toi jatkuvasti korostetusti esille kuka oli mummon kulta ja ykkönen hänelle meidän perheessä. joka automaattisesti myös vaikutti meidän perheen muihin lapsiin ja he kokivat suurta epätasa-arvoa aina tämän anopin ollessa läsnä. Anoppi myös haukkui minun lapsia toisilleen ja nimitteli heitä. Tästä ykkölapsesta hän muisti aina mainita kuinka hyvä, täydellinen ja rakas hän on mummolle.
Minua hän ei koskaan hyväksynyt, koska olin vain ammatiltani hoitaja, paskan korjaaja kuten hän asian ilmoitti. Tehnyt lapset myös toiselle miehelle. jne. hän jaksoi aina moittia miestäni siitä kuinka oli epäonnistunut ja kokenut avioeron. Avioeroa puitiin muutama vuosi kunnes kirjoitin hänelle kirjeen jossa pyysin asiallisesti lopettamaan menneiden jauhamisen. mainitsin myös lapsien kokemasta epätasa-arvosta ja myös siitä miten hän kohteli minua ja haukkui ja vähätteli.
Tämän kirjeen johdosta meillä meni välit poikki. Tulin raskaaksi ja saimme tytön. Lapsi ei ollut minkään arvoinen koska oli tyttö. Yritimme kuitenkin uudestaan lämmittää välejä, siinä onnistumatta. Anoppi jatkoi samaan malliin. Kaikista selvintä oli kuka oli perheemme ykköslapsi. järjestin tälle lapselle syntymäpäivät, kokkasin ja tein kaikkeni että kutsut olivat todella kivat. Anoppi tällöinkin asteli vain kengillä sisään, ei maistanut edes mitään. Lopuksi kiitti meidän vieraita kun olivat järjestäneet niin mukavat synttärit tälle ykköslapselle. Näitä tällaisia tilanteita oli vuosien varrella jos jonkinmoista.

Päätimme koittaa selvittää välejä niin että menimme heille keskustelemaan ilman lapsia. Anoppi ei ollut keskusteluun pystyvä suoraan sanottuna haukkui minut pataluhaksi niin että räkä lensi, sekä mieheni, että lapseni. ja ilmoitti ettei tahdo tavata ketään muuta meidän perheestä kuin vain tätä ykköslasta. Etenkin tytöistä ei ollut mitään hyötyä. Ja lapseni olivat hänen silmissään ilmiantajat kun olivat kertoneet kaiken äidilleen mitä anoppi puhuu. Kateellisia kakaroita, kuten hän lapsiani ilmaisi.
Silloin päätimme että selvä.

Tämän jälkeen olemme saaneet vielä kaksi lasta. Toisen kastejuhlassa anoppi oli suoraan sanottuna käymässä koska hyviin tapoihin kuuluu kutsua...? vittuilemassa. Ja toisen kastejuhlaan ei edes kutsuttu.

Tähän kirjoitukseen en ole kirjoittanut kuin todella lyhyesti hänestä, en halua pahemmin edes muistella... Koko perhe kärsi hänen käytöksestään. Mies on koko elämänsä kärsinyt äitinsä autoritäärisestä kasvatusmallista (josta muuten käytiin täällä joskus keskustelua, siihen osallistui myös keittiönoita ja sain paljon ajateltavaa ja voimaa hänen kommenteistaan ja ajatuksistaan, kiitos vielä jos muistat ?) jonka seurauksia on korjattu ja vasta nyt lähes nelikymppisenä hän on päässyt irti eli katkaissut sen viimeisenkin säikeen muutama vuosi sitten.

Emme kaipaa anoppia millään tavoin elämäämme ja olemme paljon onnellisempia ilman häntä. Täydellinen irtiotto oli helpotus koko perheelle.

Se mikä minua harmittaa todella usein on se että kaipaisin mummoa meidän lasten elämään. Se on yksi ainut tärkeä asia mitä meillä puuttuu ja mitä rahalla ei voi saada. Se tekee surulliseksi liian usein.

Miettikää ihmiset hyvät milloin on aika ihan oikeasti katkaista välit?

 

["höh"]

Mikäs sun ongelma sitten on?
voihan noita herkkuja rajoittaa tietysti, mutta minua ei kyllä haittaisi jos lasteni isovanhempia kiinnostaisi lapset.
saa siis soitella. tosin eivät ole koskaan lapsille soittaneet, miehelle joskus.

 

[kohta saa ap:n lapset laulaa]

jaakko tepon sanoin: äiti on neiti ja isä poikamies......

ei se miehes kauaa sua kattele!

 

["höh"]

Meillä appi sanoi että he ovat tärkeämpiä lapsillemme kuin me. Se sai vähän etäntymään kyllä heistä.

 

["höh"]

Miksi se ei saa olla teidän elämässä jos ei toivo teille mitään pahaa vaan pelksätään hyvää?

 

[vieeras]

Erosin miehestä. Toki ex-anoppi vielä joskus tuo lapsen luokseni, mutta sen hetken kestää kyllä