Hei vain,
Nyt on ollut olot aika heikot, yöllä heräilin pariin kertaan ja toistelin noita teidän sanomia järkipuheita ja heti aamulla herättyäni otin laput nenän eteen ja luin. No itkuhan siinä tuli ja koko päivä mennyt parkuessa. En saanut syötyä enkä juotua mutta jotenkin keittiöpsykologin kirjoitus oli sellainen herätys että tunsin vain kiukkua ja sain siitä hirveästi voimaa ja sain syötyä koska muistin erään jutun. Aika tarkalleen vuosi sitten tällainen samanlainen juttu tapahtui, mies raivostui hirveästi ja halusi erota, olimme sopineet että eroamme ja tein surutyötä ja kirjoitin miehelle jäähyväiskirjeen.
Sitten mies soittaa myöhään illalla ja aloittaa isällisesti kysymällä että olenhan nyt oppinut läksyni tässä erossa etten vain toista sitten virheitäni tulevaisuudessa muissa suhteissani ja että olenhan nyt tosiaan tiedostanut virheeni ja että miten meidän kesken on jo myöhäistä mutta hän halusi vielä varmistaa että olen oppinut jne...
Tuolla hetkellä repäisin itseni surusta, huusin miehelle että miten tämä kehtaa ja löin luurin korvaan ja sammutin puhelimen ettei mies saanut mitään kontaktia minuun. Olin tuolloin vierailemassa vanhempieni luona ja hämmästys oli suuri kun pari päivää tämän jälkeen palattuani oli bussiasemalla vastassa katuva ja hermostunut mies, ties kuinka kauan siellä odotellut koska ei tiennyt millä bussilla tulen ja en muista oliko peräti se ruusukimppukin mukana, taisi olla. Mies vuodatti miten äärettömän pahoillaan on ja miten kirjoittamani jäähyväiskirje oli saanut hänet tajuamaan miten oli erehtynyt ja anteeksi...
Otin takaisin sillä häkellyin täysin miehen käytöksestä. Tähän anteeksipyyntöön mies on palannut myöhemmin useasti ja kertonut riitatilanteissa miten on katunut että alensi itsensä jne. noin. Eilen sain tältä viestin facebookiin johon viittasi tähän anteeksipyytämiseensä hyvin katkerasti ja syytteli minua kun olin ajanut hänet tuohon tilanteeseenja oli siis erittäin agressiivinen.
On jotenkin raskasta ajatella että tämä tilanne nyt olisi samanlainen. Sen varmaan näemme pian
Toisaalta olen taipuvainen uskomaan että tuolloin mies oikeasti heltyi kirjeestäni sillä oli jo ehtinyt kertoa "erostamme" ystävilleen ja perheelleen, eli ei olisi ollut bluffia vaan totta. En tiedä.
Kohtalotoveri, sinun viesti sai minulle kyyneleet silmiin, olen niin pahoillani jos olet samanlaisessa tilanteessa, etkö ajattele että kun sinulla on lapset olisi lähtö tavallaan helpompi sillä lasten takia sinun olisi aivan pakko jaksaa etkä voisi vain masentua tolpillesi?
Sitten viimeisin viesti, kiitos siitäkin sai minut kovasti epäilemään taas itseäni ja tuntemaan syyllisyydentunteita vaikka tiedän ettei se kaiketi ollut tarkoitus. Kyllä mä tiedän että riitaan on varmasti kaksi osapuolta- mielipide on laajasti levinnyt mutta kun nämä tilanteet ja riidat ovat tällaisia niin olenko tosiaan sinun mielestäsi syyllinen näihin juttuihin? Kun sanoin miehelle että eikö voisi puhua kuin aikuiset niin yritin rauhoittaa miestä, ja itseäni. Ethän tunne minua mutta en tosiaan ole mikään mata hari ja flirttaile ympärilleni kaikille miehille tai jos en huomaa että mieheltä on tullut viesti puhelimeen pari tuntia sitten jo ja mies tästä saa raivokohtauksen ja erouhkauksen,.. En vain tiedä miten itseäni näistä järjellisesti syyttäisin! Tunteellahan ajatellun syyttelen kyllä itseäni kaikenaikaa.
Mulla on kauhea kiusaus jatkaa tästä eteenpääin kuten normaalisti, alkaa hyvittelemään miestä ja selittämään selkeästi ja mahdollisimman vähän provosoivasti tilannetta uudelleen ja uudelleen sillä tiedän että sitä mies odottaa nyt. En vain aio tehdä sitä. Tämä vaatii uskomattoman paljon tahdonvoimaa. Olen liian väsynyt.
Minusta on tullut täysi hermoraunio kun viimeiset pari vuotta noin parin kuukauden välein mies tekee tämän tempauksensa, jos on oltava paska olo ja toivoo kuolevansa niin sitten haluan että tämä on se viimeinen kerta, en halua että parin kuukauden kuluttua olisi taas tällainen samanlainen tilanne vaikka ne pari kuukautta tässä välissä mies olisi tavanomainen hellä ja huomioiva hertainen unelmamies kuten se näiden tempausten välillä oikeasti on.
En olisi ikinä uskonut että löytäisin itseni tällaisesta tilanteesta. Lääkärille pitäisi varmaan mennä. Miten voi yhdessä miehessä olla kaksi eri puolta niin voimakkaana? Täydellinen mies ja se paha, raivokas, irrationaalinen mies? Olen mä pitänyt itseäni ihan fiksuna ja järkevänä naisena mutta ette tiedä millaista on kun toinen pitää kuin kukkaa kämmenellä suurimman osan ajasta ja sitten naps ja kaiki muuttuu kauheaksi
Ajatelkoot mitä haluaa, mutta jos erotessa pitää toiselle tuollaista kirjoittaa, niin siinä on nimenomaan syyllistämisestä kysymys.
