Pienten lasten vanhemmat: Miten usein tapaatte kavereita/ystäviä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Meistä tuli vanhempia noin vuosi sitten. Oikeastaan sen jälkeen kun lapsi syntyi on mieheni tavannut kavereitaan paljon useammin kuin ennen lapsen tuloa. Johtunee varmaa siitä, että kun minulla kuitenkin on kädet täynnä lastenhoidon kanssa en viitsi häntä koskaan pyytää jäämään kotiin. Meillä on suhde hyvällä mallilla - oikeastaan parempaan päin vain mennyt lapsen tulon myötä. Mutta hän on ollut useamman kerran jopa matkoilla ystäviensä kanssa vuoden aikana.

Minä en ole tavannut yhtäkään kaveriani tai ystävääni sitten syyskuun 2011. Tottakai pidämme yhteyttä Facessa, kännyllä jne. mutta en siis ole heitä kasvotusten tavannut. Osaksi syynä on se, että vaikea loppuraskaus ajoi mut aika lailla nolliin. Loppuraskaudesta masennuin ja masennusta jatkui aina jouluun 2012 asti. Nyt tuntuu jotenkin raskaalta edes ehdottaa kenellekkään tapaamista. Tuntuu, että olisi tosi vaikea löytää mitään keskusteltavaa tai sitten olisin ihan muissa ajatuksissa.

Tuntuu myös, että monen on vaikea ymmärtää, että mulla aikaa vaan ei tahdo löytyä mihinkään kahvilassa istuskelemiseen. Mun päivät on aina täynnä menoa ja meininkiä. En siis todellakaan ymmärrä kuinka joku voi pitää äitiyslomaa tai vanhempainvapaata tylsänä. Aamusta iltaan on aina ohjelmaa.

Onko jotenkin epänormaalia ettei mulla ole edes oikeastaan mitään halua lähteä tapaamaan kavereitani? Että viihdyn paremmin omissa oloissani ja kotona? Miten usein te muut pienten lasten vanhemmat tapaatte kavereitanne?
 
tapasin ystäviäni kun lapseni oli pieni, ehkä muutaman kerran kuukaudessa. Kahvittelun merkeissä mutta lapsi oli aina läsnä... kun muutimme toiselle paikkunnalle, tapasin ystäviäni kerran puolessa vuodessa. Se aika tuntui ikuisuudelta ja se yksinäisyyden tunne vaikka soittelimme päivittäin oli valtava. pidä kiinni tukiverkostosta ja ystävistä, vaikka joku asuisi kaukana, älä koskaan lopeta yhteyden pitoa. Nähkää säännöllisesti, välittäkää toisistanne. Mulla nyt tilanne että monen mutkan kautta päädyin uudelle paikkakunnalle jälleen, olen asunut täällä kolmisen vuotta. Olen lapsen kanssa kahdestaan. En tunne täältä kuin pari tyyppiä, ja nään näitä silloin kun lapsi on isällään. Eli kerran kuussa. Mutteivat he koskaan korvaa oikeita ystäviä..
 
Eikä ystävilläsi ole lapsia? Mä tapaan mun ystäviä joka viikkko, mutta pääosin lasten kanssa jonkun kotona tai kahvilassa, jossa on leikkipaikka. Mun mies tekee reissutyötä eikä mulla oikein ole muita lapsenvahteja. Viikonloppuisin mies on kotona ja silloin voin tavata ystäviäni ilman lapsia, mutta usein haluan olla silloin miehen ja lasten kanssa.
 
No nythän voit hyvin ehdottaa jollekin ystävistäsi että tavattais pitkästä aikaa, ehkä se huomaatkin että se piristää vaikka lähteminen olisikin hankalaa eikä jaksaisi. Mies voi ollal sillä aikaa lapsen kanssa..
 
Sä olet laitostunut kotiin. Pyydä ensin vaikka joku sinne käymään, että saat pään auki. Mutta tekosyyltä tuo lastenhoidon täysaikaisuus vaikuttaa. Älä tee karhunpalvelusta koko perheelle haalimalla kaiken itsellesi tehtäväksi. Te kaikki tarvitsette perheeseen äidin, jonka elämä ei kapene pysyvästi.

Enkä nyt oikein ymmärtänyt miehesi kuvioita. Miksi hän lähtee vauvavuonna monta kertaa reissuun kaverien kanssa? Meillä ei kumpikaan malttanut olla poissa oikeastaan ollenkaan. Miehen piti lähteä muutamaksi päiväksi pois kun poika oli puolitoistavuotias, itkuksi meni vaikka harvoin olen nähnyt hänen itkevän. Itsekin olen ollut tahmea liikkumaan kohta kolme vuotta. Eli sinänsä ymmärrän tuon pesiytymisen kotiin, mutta kehotan taistelemaan sitä vastaan. Kohta sinun täytyisi lapsenkin takia löytää se maailma ettei hän jää siitä osattomaksi. Osaatko sitten enää? Minulle se on ollut vaikeaa.
 
Asumme maalla pikku kylässä. Tiesin tänne miehen töiden perässä muuttaessani joutuvani luopumaan monista asioista, esim. sosiaalisesta elämästä. Lapsen syntymän jälkeen olen jaksanut pitää yhteyttä kavereihin yhä vähemmän, aikaa ei vain ole tai sitten olen liian väsynyt! Työkavereitani en voi ystäviksi kutsua, vaikka ihan kicoja he ovat. Emme koskaan tapaa työajan ulkopuolella. Minulla on yksi ystävä tässä lähellä (30 km matkan päässä), ja hänelläkin on pieniä lapsia. Näemme n. kerran kahdessa kuussa, lapset aina mukana. Tätä tää elämä vaan nyt on.
 
Viikoittain,tarvitsen aikuista seuraa vastapainona tälle kotona ololle,käydään myös ahkerasti perhekerhoissa yms. Ja kun vertaa työskennellä,niin tässä kotona minulle jää luppoaikaa vaikka kuinka.
 
Sanotaan kuukausittain. Aika samalla tapaa näin ennen lapsiakin. En vaan oikein ole sellainen tyyppi, joka välittäis lähteä joka päivä kahville tai kylään tms. Ero entiseen on tietysti se, että ennen näin tosi hyviä tyyppejä töissä päivittäin, nyt en nää työkavereita sit taas. Sen sijaan pihalla ja puistoissa on välillä hyviä tyyppejä.
 

Yhteistyössä