H
hiivatti
Vieras
:headwall: :headwall: :headwall:
Mä en jaksa tätä! EN JAKSA!
Sain diagnoosin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tuossa muutamia vuosia sitten - pahimpana oireena ihan JÄRKYTTÄVÄ pelko lasten menettämisestä; siis että kuolevat. En pystynyt enää edes iltalehden lööppejä lukemaan tai uutisia katsomaan kun tuntui että joka paikassa vaan toitotettiin kuolemaan johtaneista auto-onnettomuuksista, uusista tappavista influenssoista ym. Ahdisti niin lujaa etten osannut enää nauttia arjesta vaan olin varma että kohta joku lapsista kuolee... pelkäsin ja odotin ja olin henkisesti täysin hajalla. Ainoa ajatus mikä hetken lohdutti, oli se että voinhan mennä itse perässä jos niin käy. Mutta jo hetken päästä ajattelin jäljelle jääviä lapsia ja aattelin ettei sekään siis ole mahdollista.
Kävin lääkärillä ja sain myös lääkityksen. Lääkitys puri ja oireet helpotti. Aloin tajuta ettei pelkoni ole enää normaaleissa rajoissa. Elämä rullaili eteenpäin ja aloin huomata että osaan jopa nauttia elämästä ilman pelkoja. Kunnes taas alkoi ahdistus hiipiä mieleeni... tällä kertaa diagnoosina masennus. Taas lääkkeitä jotka helpotti, kävin myös juttelemassa mutta käynnit jäi kesken muuton takia.
Nyt uudella paikkakunnalla ja huomaan että sama paska taas alkaa hiipiä niskaan. Olen ollut pitkään kiukkuinen, pahalla päällä ja sellanen epämääräinen ahdistus ja paha olo on vaaninut... nyt sitten sama pelko jysähti taas!!! Pelkään taas ihan tavattoman paljon että lapsemme sairastuvat vakavasti ja eivät saa elää aikuisuuteen asti. Löydän oireita, etsin oireita ja googletan oireita. Helppo sanoa jollain ulkopuolisella että älä googleta - se ei auta.
Jos lapsi pikkuisenkin valittaa että sattuu johonkin, olen heti varpaillani. Jos maha on sekaisin, olen varma että se on merkki jostain vakavammasta. Imusolmukkeet turvoksissa - vähintään syöpä. Tic-oireita - tourette. Pääkipu - jotain aivoissa. Tää on niin uuvuttavaa ja mä en jaksa. Jossain tasolla mä tajuan sen että nämä ei ole ihan järjellisiä ajatuksia mutta kun tää iskee päälle, en sitä kuitenkaan osaa niin ajatella vaan olen varma että kyllä minä äitinä huomaan lapseni oireet.
Tämä on NIIIIIIIN SYVÄLTÄ! Kaiken lisäksi takaisin on tulleet jo jossain vaiheessa helpottaneet pakko-oireet jotka vaikuttavat omaan arkeeni. En voi kirjoittaa tietyllä sormella tiettyä kirjainta, en voi astua tietyllä jalalla eteenpäin, en voi katsoa tiettyä kanavaa... jos vähänkään tulee mieleen että jos teen niin tai näin niin sitten pelkoni on ainakin oikea.
Mut varmaan pitäisi sulkea jonnekin pakkohoitoon tai jotain... tehdä lobotomia. En käsitä miksi en vaan voi nauttia elämästä ja elää ihan normaalia arkea. Päälle päin musta ei näe varmaan kukaan mitään mutta korvien välissä kuohuu.
Mä en jaksa tätä! EN JAKSA!
Sain diagnoosin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tuossa muutamia vuosia sitten - pahimpana oireena ihan JÄRKYTTÄVÄ pelko lasten menettämisestä; siis että kuolevat. En pystynyt enää edes iltalehden lööppejä lukemaan tai uutisia katsomaan kun tuntui että joka paikassa vaan toitotettiin kuolemaan johtaneista auto-onnettomuuksista, uusista tappavista influenssoista ym. Ahdisti niin lujaa etten osannut enää nauttia arjesta vaan olin varma että kohta joku lapsista kuolee... pelkäsin ja odotin ja olin henkisesti täysin hajalla. Ainoa ajatus mikä hetken lohdutti, oli se että voinhan mennä itse perässä jos niin käy. Mutta jo hetken päästä ajattelin jäljelle jääviä lapsia ja aattelin ettei sekään siis ole mahdollista.
Kävin lääkärillä ja sain myös lääkityksen. Lääkitys puri ja oireet helpotti. Aloin tajuta ettei pelkoni ole enää normaaleissa rajoissa. Elämä rullaili eteenpäin ja aloin huomata että osaan jopa nauttia elämästä ilman pelkoja. Kunnes taas alkoi ahdistus hiipiä mieleeni... tällä kertaa diagnoosina masennus. Taas lääkkeitä jotka helpotti, kävin myös juttelemassa mutta käynnit jäi kesken muuton takia.
Nyt uudella paikkakunnalla ja huomaan että sama paska taas alkaa hiipiä niskaan. Olen ollut pitkään kiukkuinen, pahalla päällä ja sellanen epämääräinen ahdistus ja paha olo on vaaninut... nyt sitten sama pelko jysähti taas!!! Pelkään taas ihan tavattoman paljon että lapsemme sairastuvat vakavasti ja eivät saa elää aikuisuuteen asti. Löydän oireita, etsin oireita ja googletan oireita. Helppo sanoa jollain ulkopuolisella että älä googleta - se ei auta.
Jos lapsi pikkuisenkin valittaa että sattuu johonkin, olen heti varpaillani. Jos maha on sekaisin, olen varma että se on merkki jostain vakavammasta. Imusolmukkeet turvoksissa - vähintään syöpä. Tic-oireita - tourette. Pääkipu - jotain aivoissa. Tää on niin uuvuttavaa ja mä en jaksa. Jossain tasolla mä tajuan sen että nämä ei ole ihan järjellisiä ajatuksia mutta kun tää iskee päälle, en sitä kuitenkaan osaa niin ajatella vaan olen varma että kyllä minä äitinä huomaan lapseni oireet.
Tämä on NIIIIIIIN SYVÄLTÄ! Kaiken lisäksi takaisin on tulleet jo jossain vaiheessa helpottaneet pakko-oireet jotka vaikuttavat omaan arkeeni. En voi kirjoittaa tietyllä sormella tiettyä kirjainta, en voi astua tietyllä jalalla eteenpäin, en voi katsoa tiettyä kanavaa... jos vähänkään tulee mieleen että jos teen niin tai näin niin sitten pelkoni on ainakin oikea.
Mut varmaan pitäisi sulkea jonnekin pakkohoitoon tai jotain... tehdä lobotomia. En käsitä miksi en vaan voi nauttia elämästä ja elää ihan normaalia arkea. Päälle päin musta ei näe varmaan kukaan mitään mutta korvien välissä kuohuu.
Täytyy kai ottaa taas lääkäriin yhteys... :headwall:
