A
Anais.
Vieras
...Oon kärsinyt kroonisesta masennuksesta koko aikuisikäni, n. 8 vuotta, ja se pysyy kyllä lääkkeillä ihan hyvin hallinnassa. Toivo lopullisesta parantumisesta on kyllä jo heitetty roskakoppaan, notkahduksiakin tulee. Mulla on jaettu huoltajuus eksän kanssa, ja välien ollessa riitaisimmillaan, se vihjaili vievänsä multa huoltajuuden, kun oon tälläinen hullu akka. En ottanut noita suutuspäissään heiteltyjä kommentteja kovin kevyesti, ja otin selvää lääkäreiden ja lastenvalvojien mielipiteet tilanteeseen. Joka suusta onneksi kuului ettei mun masennus estä mua olemasta hyvä äiti. Exäkin kai tajusi sohaisseensa arkaan paikkaan, ja vakuuttelee, ettei koskaan lähtisi tekemään sellaista mulle. ....Mun ongelma tuntuu olevan se, että sen sijaan etten mä jaksais arkea, mä en jaksa kun lapsi EI oo kotona. Kun lapsi on mun luona, mä herään aikaisin, siivoilen, pyykkään, jaksan tehdä ruokaa, keksiä leikkejä ja lähteä vaikka retkille. Luetaan, halitaan, katsotaan pikkukakkosta ja kyläillään mummolassa. Mut samalla sekunnilla kun se lähtee isänsä luo, mä vaan jotenkin valahdan sohvalle, enkä saa evääkään nostettua. Lapsi olis huomen aamulla tulossa kotiin, ja mun olis PAKKO siivota. Melkein itkettää, kun mä en tiedä miten mä jaksaisin. Tää kämppä on jotenkin taas levähtänyt tälläiseen kondikseen, ettei täällä voi ihmiset asua, saati lapset...hellekin saa ihanasti roskikset haisemaan ja jugurtit homehtumaan pöydille...pyykkiä oon yrittänyt pestä, sama koneellinen pyörii ympäri ja ympäri, kun unohdan ripustaa sen. Ruokaa en jaksa ostaa enkä tehdä...pitäis kyllä. Ja vaikka mä jo kokemuksesta tiedän, et huomen aamulla mä oon oma reipas itseni, niin siihen tuntuu olevan ikuisuus...eikä tätä läävää voi ruveta huomenna enää raivaamaan, jostain pitäis löytyä kimmoke tehdä se NYT. ...ääh, ei muuta, kunhan avauduin.
