Apua,mä pilaan parisuhteeni ja elämäni tällä vihalla:(

[:(((]

Taustaa: olen väkivalta-alkoholistiperheestä, äitini on kuollut. isäni on taas käyttänyt väkivaltaa minua kohtaan, henkistä ja fyysistä, sittemmin parantanut tapansa. minua on myös kiusattu ja sukulaisilta en ole saanut tukea.

kuitenkin kaikki on ollut hyvin noin 5 vuoden ajan. tutustuin ihanaan mieheen ja saimme lapsen. ilmeni vuosi sitten, että mies oli pettänyt minua hänen perheensä tuttavanaisen kanssa. miehen perhe ei tiennyt mieheni "hämäräpuuhista" mutta kutsuivat tuota naapurin naista aina illanviettoihin, jossa miehellä oli tilaisuus "puuhailla" tuon naisen kanssa.

nykyään sitten olen hyvin katkera kaikille. miehelleni, miehen perheelle (niin naurettavaa kuin onkin niin koen että ilman heitä mies ei olisi pettänyt, heidän takiaan tuo nainen oli illanvietoissa jne). uskon olevani tyhmä, ruma, kamala ihminen. miehen perhe on ns. kunnollinen perhe mutta mua oksettaa lähes kaikki heidän yhteiset jutut, kuten sukujuhlat, illanvietot suvun kesken jne... niiden tavat halailla, saunoa yhdessä jne, "hassutella porukalla"
olen niin katkera kun itsellä ei ole koskaan ollut sellaista, eikä mulla ole tuollaisia ihania läheisiä jotka rakastaa, tukee ja kehuu. mulla on ollut pelkkää paskaa.

kun mieheni äiti kertoo ihania lapsuusmuistoja miehestäni niin mut valtaa katkeruus ja viha: miksei mulla ole ketään kuka puhuisi minusta noin kauniisti? silloin kun miehen äiti leipoi pullaa ja leikki lasten kanssa mua hakattiin ja huoriteltiin.

sekava kirjoitus mutta en tiedä enää mitä tehdä, tämä VIHA ja katkeruus on uskomatonta, mieheni ja hänen perheensä ei ole tehnyt mitään mutta tavallaan kun näen millaista elämä on toisilla, niin muutun katkeraksi . tunnen syvää surua siitä kun minulla ei ole muita läheisiä kuin mieheni ja lapseni. ja miehenikin minua petti, joten ei häneenkään voi täysin luottaa

 

[Pinki]

Eikö sun kannattais mennä puhumaan tuosta vihasta ja katkeruudesta ihan ammatti-ihmisen kanssa? :hug:

 

[Potslojo]

Mä olen myös sitä mieltä, että kannattaisi varmasti mennä juttelemaan jonkun ulkopuolisen kanssa tuosta, omista tuntemuksista jne.

Tuo viha, katkeruus ja huonommuuden tunne syö sinulta vain turhaa energiaa.

 

[Wc Ankka]

Eikö sun kannattais mennä puhumaan tuosta vihasta ja katkeruudesta ihan ammatti-ihmisen kanssa? :hug:

Näin. Mulla on samantyyppisiä kokemuksia itselläkin - katkeruutta, miksei mulla ollut normaalia lapsuutta ja toisella taas edelleen lämpimät muistot ja välit vanhempiin. Mulla kaikki johti vakavaan masennukseen ja traumaperäiseen stressireaktioon, suosittelen todella lämpimästi terapian aloitusta noiden asioiden purkamiseen ennen kuin menee liian pitkälle.

 

[Juh]

Eikö sua oteta osaksi miehesi perhettä? Miksi miehesi on ollut perheensä kanssa viettämässä iltaa ilman sinua? Tuohon katkeruuteen; kannattaa hakea apua vaikka terapiasta. On hankalaa olla ehjä vanhempi omille lapsille jos ei itse ole tasapainossa itsensä kanssa. tsemppiä!

 

[Ei katkera]

APn lapsuus on ollut hyvin lähellä omaani, mutta olen myös joutunut usein pakenemaan kotoa koska meillä on uhkailtu aseella, veitsellä jne. Huoran olen ollut niin pienestä kuin muistan. Minua on hakattu remmillä, vitsalla ym. niin että olen ollut sinisen punaisen kirjava, ja tällaisena olen jopa mennyt uimahalliin luokan kanssa. Kukaan ei kysellyt mitään. Himassa piti himmailla hiljaa esim. koko viikonlopun. Kukaan ei uskaltanut puhua. Olihan se rankkaa.
Faija muuttui sitten joskus kun olin jo muuttanut pois himasta. Lopetti dokaamisen, ja homma muuttui. Broidi sai sitten muutaman hyvänkin vuoden ennen kuin itse aikuistui...
En ole katkera faijalle enkä mutsille. Olen naimisissa ja perheellinen. En ole katkera kenellekään muullekaan. Olen luonut oman elämäni sellaiseksi kuin haluan. Lähtökohdat eivät välttämättä olleet kiiltokuvaa, mutta mitä sitten?! En olisi se joka nyt olen jos olisin kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa. Tällaisena olen tyytyväinen itseeni...
Ymmärrän kyllä ettei se ole kaikille helppoa. Toivon, että AP hakee apua itselleen. Halaus - toivottavasti jonain päivänä helpottaa!!

 

[ap]

Vielä muutama vuosi sitten uskottelin kaikille että "vaikeudet kasvatti", "olen vaan jalostunut ihmisenä ongelmieni takia " jne.. mutta miehen perhettä seurattuani on pompannut silmille se viha, katkeruus, suru ja kaikki negatiiviset tunteet. Suhtaudun negatiivisesti kaikkeen "mukavaan" mitä miehen perheessä on. Siksi myös välttelen menoa miehen sukutapaamisiin ym... tunnen oloni niin huonoksi kun näen miten lämmin suku, perhe heillä on.

WcAnkka, miten sä pääsit yli kaikesta tuosta? Haluaisin ehkä terapiaan, mutta toisaalta ne syvimmät tunteet on niin häpeällisiä, etten kestä edes muistella sitä kun olin pelokas pikkutyttö ja seurasin vanhempien tappelua, sain lyöntejä jne... se suru on musertava kun muistelen oloani silloin ja mitä ajattelin.

 

[ä4]

Eikö sua oteta osaksi miehesi perhettä? Miksi miehesi on ollut perheensä kanssa viettämässä iltaa ilman sinua? Tuohon katkeruuteen; kannattaa hakea apua vaikka terapiasta. On hankalaa olla ehjä vanhempi omille lapsille jos ei itse ole tasapainossa itsensä kanssa. tsemppiä!

mä kanssa mietin tota, että pystytkö sä olemaan oma itses näiden miehen sukulaisten kanssa ? millaset välit teillä on ? tarviiko sun esittää niille , joka sa sun olon ehkä tuntumaan vielä huonommalta ? voisitko sä esim sun anopille ihan suoraan sanoa, että säkin toivoisit, että sulla olis hyviä muistoja jne.?

 

[ap]

Eikö sua oteta osaksi miehesi perhettä? Miksi miehesi on ollut perheensä kanssa viettämässä iltaa ilman sinua? Tuohon katkeruuteen; kannattaa hakea apua vaikka terapiasta. On hankalaa olla ehjä vanhempi omille lapsille jos ei itse ole tasapainossa itsensä kanssa. tsemppiä!

mä kanssa mietin tota, että pystytkö sä olemaan oma itses näiden miehen sukulaisten kanssa ? millaset välit teillä on ? tarviiko sun esittää niille , joka sa sun olon ehkä tuntumaan vielä huonommalta ? voisitko sä esim sun anopille ihan suoraan sanoa, että säkin toivoisit, että sulla olis hyviä muistoja jne.?

Siis esitän tavallaan heille... koen että jos näyttäisin negatiivisia tunteita tai siis kertoisin niistä, katkeruudestani ym. niin mua ei ymmärrettäisi.. väkisin esitän iloista ja vedän tekohymyn korviin, olen niin reipas jne... se on pintaa vaan.

 

[Rytkäätys]

:hug: Voimia, ja kannattaa varmaan oikeasti pyrkiä edes jonkun kanssa juttelemaan asiasta. :hug:

 

[ap]

Mutta auttaako terapia? Tuntuu että pitäisi 10 vuotta istua terapiassa ennen kuin tää pää saadaan normaaliksi. en vaan voi tälle tulvivalle vihalle mitään

 

[Wc Ankka]

Vielä muutama vuosi sitten uskottelin kaikille että "vaikeudet kasvatti", "olen vaan jalostunut ihmisenä ongelmieni takia " jne.. mutta miehen perhettä seurattuani on pompannut silmille se viha, katkeruus, suru ja kaikki negatiiviset tunteet. Suhtaudun negatiivisesti kaikkeen "mukavaan" mitä miehen perheessä on. Siksi myös välttelen menoa miehen sukutapaamisiin ym... tunnen oloni niin huonoksi kun näen miten lämmin suku, perhe heillä on.

WcAnkka, miten sä pääsit yli kaikesta tuosta? Haluaisin ehkä terapiaan, mutta toisaalta ne syvimmät tunteet on niin häpeällisiä, etten kestä edes muistella sitä kun olin pelokas pikkutyttö ja seurasin vanhempien tappelua, sain lyöntejä jne... se suru on musertava kun muistelen oloani silloin ja mitä ajattelin.

Mulla on myös valtava katkeruus siitä, siis edelleen, miksei mua kukaan auttanut kun koko kylä tiesi että mua hakataan jopa siitä syystä etten osaa tehdä läksyjä kysymättä neuvoa, äitiä hakataan ja äiti taas...no, se nainen on täysi hirviönarsisti, mutta sehän sai kaikki uskomaan omaan ihanuuteensa.
Exän kanssa mun oli sitten todella hankala olla, kun äiti yhä edelleen paapoo pikkupoikaansa, heillä on tapana olla perheenä yhdessä jatkuvasti(exän sisko menee perheineen vanhemmilleen joka viikonloppu ja käytännössä asui siellä vauvan syntymän jälkeen puoli vuotta) ym mukavaa. Mua oikeastaan ahdisti se, kun itse en ole tottunut. Toisaalta nämä nyt oli sellaisia ihmisiä muutenkin, jotka tietävät kaiken, osaavat kaiken ja "opettivat" mua jatkuvasti tekemään asiat "heidän tavallaan", mikä sai mulle osaltaan tuota kuvailemaasi oloa, että olen kelpaamaton, ruma, tyhmä ym. Eli oikeastaan en tiedä oliko kyse edes kateudesta, vaikka sitä tunsin, koska jälkikäteen oon ollut helpottunut että pääsin siitä perheestä pois, vähän liian itseriittoisia ihmisiä jotta olisin tullut toimeen niiden kanssa. Lisäksi exän äiti pahensi mun tuntemuksia tytön syntymän jälkeen, kun oli jatkuvasti tekemässä lapsen suhteen mun selän takana vaikka ja mitä, arvosteli ääneen ettei mun maito riitä ym.

Mutta niin, kyllä mä silti ainakin luulin tuntevani kateutta siitä että exällä on lämmin perhe(jota se kyllä onkin), mutta totuus taitaa olla vaan että olin vihainen heille siitä, että he kohtelivat meitä niinkuin omistaisivat exän ja meidän tytön. Mä halusin niin epätoivoisesti itse kuulua sellaiseen onnelliseen perheeseen ja kun samaan aikaan tuntui että he tavallaan vievät sitä perhettä multa pois, mihin voisin nyt kuulua,se sai aikaan sitä vihaa ja katkeruutta.

Kävin terapiassa lähes 2 vuotta, tosin terapeutin kanssa ei kauhean hyvin synkannut mutta auttoi se silti ihan tarpeeksi. Lääkityshän mulla masennukseen oli tietysti myös...muista, että terapiassa saat olla täysin oma itsesi, sanoa ihan mitä tahansa haluat. Myös ne häpeällisimmät ajatukset!

Se, mikä on mut lopullisesti muuttanut, on ero. Elämäni viisain päätös. Ja tällä nykyisellähän on ollut myös todella ihana lapsuus, mutta ihme ja kumma, en olekaan katkera hänelle! Ehkä se johtuu siitä, että tähän perheeseen tunnen itseni hyväksytyksi. Exän kanssa mulla ei koskaan ollut sellaista tunnetta. Tai siis exän perheen
Tosin tämän nykyisen äiti kutsuu poikaansa sanoilla mi amor, ja mä välillä kiukkuisena mietin että eikä, se on MI amor Mutta tuo ei ole edes verrattavissa siihen katkeruuden tunteeseen.

Pitkä ja sekavakin sepustus Luulen että sulla se miehen pettäminenkin voi vaikuttaa, näin keittiöpsykologin silmin. Voisiko olla, että olet tavallaan vihainen miehen perheelle siitä että hän on edelleen rakastettu vaikka on satuttanut sua niin pahasti? En osaa nyt paremmin selittää mitä ajan takaa, se ilmaisutaidoton-suomi-ilmaisutaidoton-sanakirja olisi nyt paikallaan

 

[ap]

Wcankka, kiitos paljon vastauksestasi!

voi olla että olen tavallaan katkera myös miehen perheelle kun he pitävät poikaansa niin upeana siitä huolimatta mitä teki (tietävät siis kyllä pitkästä suhteesta, valehtelusta jne...). Viimeksi pari viikkoa sitten miehen äiti puhui ja kehui poikaansa kuinka mieheni on komea, hyvä työssä, mukava, kohtelias jne... se ärsyttää, kukaan ei näe niitä muita puolia jne...

 

[kokenut]

miksi jatkat miehesi kanssa jos on noin paha olla ja hän on pettänyt sinua?

ymmärrän ton vihan ja katkeruuden.. elin sen varjossa koko nuoruuteni, eri syistä tosin.. se hajottaa ja elämässä ei pääse eteenpäin jos ei pysty antamaan anteeksi.. helppoa se ei todellakaan ole joten kannattaa hakea ammattiapua.. on edes joku jolle puhua

vuosia menee varmasti mutta aika voi parantaa kun antaa sille mahdollisuuden..

kaikkea hyvää Sinulle jatkossa, toivottavasti pääset vihasta ja katkeruudestasi ja voit jatkaa onnellisempana elämääsi