Provo tai ei, ilmeisesti näitä tällaisia ainokaisten vanhempia on olemassa. Ja siksi meillä kaikilla yhden lapsen vanhemmilla on huono maine.
Olen miettinyt, että itse asiassa sille ainoalle lapselle voi olla melkein helpompi opettaa, miten sietää odottamista ja sitä, että joku toinen on hoitajan huomion keskipiste. Ainokaiset kun usein saavat tankata kyllikseen kotona sitä huomiota eikä jatkuvasti tarvitse "taistella" siitä toisten kanssa. Ja ainokaisten vanhemmilla on noissa tilanteissa paremmin mahdollisuuksia ohjata lastaan ja harjoitella erilaisia tilanteita. (Kyllä itsellä ainakin on varmasti helpompaa tuolla leikkipuistossa napata oma lapsi syrjään, jos hän vaikka tönii toisia lapsia, kuin suurperheen vanhemmalla, jolla on neljä lasta kiskomassa jokainen omaan suuntaansa.) Ongelma vaan on siinä, että vanhemmat eivät oikein raaskisi muka asettaa lastaan muuhun kuin erityisasemaan. Itselläkin on välillä vähän syyllinen olo, kun kiellän jotain, minkä periaatteessa voisin toteuttaa tai vaadin sen vessarauhan. Mutta lapsen kasvattaminen vaatimaan ja odottamaan jatkuvaa huomion keskipisteessä olemista on hirvittävä karhunpalvelus lapselle.
Eikä se ole mitään tasa-arvoa aikuisten kanssa, että lapsi saa vaatia ja hallita tilannetta kuin tilannetta. Eihän aikuisetkaan voi niin tehdä! Jokaisen on oltava tilanteissa, joissa joku muu on keskiössä. On vain hyvä, että hoitaja opettaa lapselle, että hän PYSTYY olemaan ilman hoitajan jatkuvaa hyysäystä ja läsnäoloa; että lapsi OSAA leikkiä toisten kanssa ja viihdyttää itseään; että lapsi on TURVASSA ja voi LUOTTAA siihen, että kaikki on hyvin, vaikkei hän olekaan kiinni hoitajassaan näkymättömällä napanuoralla.