Hei kaikille!
Todella kurjaa huomata että täällä on näinkin paljon ihmisiä... Suuret lohtuhalit kaikille! Hyvä kuitenkin että olette tänne löytäneet, itse aikanani tuli kanssa semmoiset katkeruudet vyörytettyä tänne ja yhdessä muiden kanssa myös naurettua niille.
Kauriskin näkyy palanneen linjoille, vilkutuksia ja plussatuulia!
Sonialle IIiiisot onnittelut plussasta!!!!
Johanna** (vierailija)
Miksen mä voi olla jo raskaana? Voiko mitään toivoa niin paljon, kuin kahta viivaa raskaustestiin? Mä en jotenkin osaa jatkaa tätä elämää eteenpäin. Nyt ajattelen, että katson tämän kierron vielä ja sitten laitan pelit pussiin. Koska mun on pakko alkaa ajattelemaan jotain muuta. Koska mä olen väsynyt yrittämään ja pettymään. Koska raskautuminen ei vielä tarkoita, että kaikki menee hyvin. Mä olen uupumassa.
Niin tuttu tunne. Jossain vaiheessa ajattelin että multa tippuu pää kohta jossen mitään muuta pysty ajattelemaan. (ei muuten ole ainakaan vielä tippunut!) Suosittelen että kävisit gynellä tarkistamassa "paikat", silläkin saa jo jonkin sortin mielenrauhaa. Itse sain käydessäni keltarauhashormonikuurin (no olipas sana...) joka mulla ainakin tasoitti kiertoa todella hyvin. (Mulla siis km;n jälkeen veny kierto, sekä kuukautisten alku muuttui tuhruksi ja lyheni)
Jotain puhetta oli myös nippailuista km;n jälkeen. Sen on useampikin todennut täällä että km;n jälkeen oviskivut tuntuvat "paremmin" ja sama homma se mullakin on.
No, minä täällä vieläkin heilun, kermittäret vaan vaihtuvat plussapuolelle ja jo vauvan saaneet tulevat takaisin. Naama ei ole (uskokaa tai älä!) kummemmin kurttuun katkeruudesta mennyt, vaan silti uskallan tähyillä etiäpäin. Meillä ei ole sen ihmeellisempää syytä miksen ole jo raskautunut uudestaan kuin mun hiipunut hormonitoiminta ..ja oman ukon hiipunut into raskautumiseen. Joskus aikaisemmin kirjoitinkin että miehelle ottikin yllättävän koville se keskenmeno, minä pääsin siitä paremmin yli. Meillä ainakaan ei mies turhia höpise, eikä aina niitä tärkeitäkään..
No, tässä meillä oli "palaveri" tämän(kin) asian tiimoilta ja asiassa hieman taasen edistyttiin, mutta... sitten tuli suruviesti pojan opettajalta (tai hänen sijaiseltaan). Heidän vauvansa syntyi ja kuoli. Ette uskokkaan kuin pahalta se kaikista tuntuu ja kovasti sitä yritetään puida meidän ekaluokkalaisen kanssa. Tämä on jo toinen käsittämätön kuolema jota hän yrittää ymmärtää.
Ja siitä seurasi myös se että mieheni kysyi että etkö sinä pelkää...
No, tottakai sitä pelkää. Aina. Vielä silloinkin kun lapset lähtee kotoa, se on ihan varma. Mutta ei aina (jos edes joskus?) voi elää pelkojen sanelemaa tietä.
Eli, meillä varmaan jatketaan "tulee jos on tullakseen" linjalla.
Huh, johan oli sepustus, anteeksi vain kaikille!
Nyt toivotan kaikille PLUSSAA ++++ ja toipumisia!
