Mikä näitä "kynnysmattoja" vaivaa?!

["vieras"]

Ja mistä niitä sikiää? varmaan joka päivä monta aloitusta!
Mies haukkuu ja pahoinpitelee tavalla tai toisella ja kerrotaan että on niin hirveen raskasta, mutta silti siinä suhteessa vaan pysytään ja pysytään. Mikä ihme näitä naisia vaivaa? Tuntuu pahalta, että näin vähän monet naiset arvostavat itseään ja elämäänsä. Niin ja monesti lapset kärsivät siinä sivussa koko ajan, mutta sekään ei tunnu riittävän syyksi lähtöön.
Tehkää jotain naiset älkääkä vain valittako!

 

["vieras"]

Tuota olen monesti itsekin miettinyt. Vähän aikaa sitten Dr. Phil tiivisti näin ohjelmassaan: kyseessä on vaurioitunut minäkuva, jolloin uskoo että ei ansaitse parempaa. Tuo oli minusta yksinkertaisin selitys minkä olen kuullut.

 

[ex-kynnysmatto]

Nykyään minäkin ihmettelen suureen ääneen, että miksi naiset jää suhteeseen jossa selvästikkin häntä kohdellaan kuin roskaa.
Vuosia sitten itse olin samanlaisessa suhteessa. Väkivaltaa tosin ei ollut kuin henkistä, mutta muuten suhteen laatu oli mitä huonointa. Lapsia meillä ei vielä ollut, mutta raskaaksi kun tulin niin silloin piti oikeasti miettiä asiat uusiksi. Kävimme terapiassa ennen lapsen syntymää, koitiN tehdä kaikkeni jotta suhde toimisi, mutta eihän sitä yksinään pyörimään saa. Mies jatkoi samalla tapaa kuin aina ennenkin. Syntymättömän lapsen vuoski uskalsin erota ja jättää mieheni, 2 viikkoa ennen laskettua aikaa muutin omaan asuntooni, eikä miehestä ole sen jälkeen kuulunutkaan. Päätös ja teko oli vaikea, ja tällä hetkellä mietin vain miksi en aiemmin sitä tehnyt. Miksi piti vasta olla jokin muu 'pakko' kuin lapsi, päästä huonosta suhteesta eroon. En tehnyt sitä itseni vuoksi ollenkaan, vaan lapseni. Olisi pitänyt aiemmin tajuta, ja erota suhteesta nimenomaan itseni vuoksi.

 

[keppälerttu]

siksi varmaan kun tuohon vaiheeseen on päästy, on oma itsetunto viety jo kauan aikaa sitten, alistaminen yleensä (luulisin ) alkaa pikkuhiljaa, eikä sitä tajua välttämättä alkuun ollenkaan..
sitä luulee elävänsä normaalia elämää, ja jossain vaiheessa sit huomaa olevansa onneton, mut ne normaalin elämän ajatus elää edelleen.
sitä kuvittelee et on ansainnut sen kaiken, sitähän se alistaminen tekee ihmiselle.
sitten kun siitä perhehelvetistä vihdoin pääsee eroon, iskee kamala masennus siitä miks en tehnyt tätä lähtöä jo aiemmin.
pelkästään siitä poispääseminen ei auta, pitää myös pystyä käymään läpi se vaihe, ja jos sitä ei pää kestä, sitä ajautuu helposti uuteen samanlaiseen suhteeseen.

 

["Vieras"]

Varmaan just tuo että tilanne muuttuu pikkuhiljaa huonoksi, siihen tottuu ja tulee sokeaksi.

 

["Kenguru"]

Omien lasten kanssa olen pyrkinyt kasvatuksessa siihen, että he arvostavat itsejään niin paljon, että eivät koskaan kenenkään kynnysmatoiksi suostu. Ollaan juteltu myös siitä, että ihmiset eivät yleensä muutu. Jos joku on väkivaltainen tms alussa, niin sama käytös jatkuu loppuun asti.

Mielestäni se on niin, että kun nuo suuret epäkohdat (esim alkoholismi, väkivalta, alistaminen) ymmärtää, niin jos senkin jälkeen jää vielä suhteeseen, ei saa valittaa. Tuollon on itse valinnut kohtalonsa. Harmi vaan kun usein sopassa on lapsia mukana.

Omaa äitiäni lakkasin säälimästä jossain vaiheessa, hän kun valitisi itse jäädä narskun kanssa elämään. Vituttaa vaan, että itse on joutunut tuossa helvetissä kärsimään.