T
Turkilmas
Vieras
Mun biologinen isä kuoli niin että oltiin riidoissa. Olin jo aiemmin kääntänyt täysin sille selkäni ja sitten se isänpäivänä soitti kännissä ja ruikutti miksen koskaan tapaa häntä. Suutuin ja haukuin lyttyyn. Kerroin miten häpeän sitä ja miten katkera olen ettei hän oo koskaan ollut isä mulle. Seuraavan kerran kuulin isästä kun äiti tuli kesken koulupäivän kertomaan että isä on kuollut.
Mua kieltämättä on kaduttanut jälkeenpäin että miksen voinut tehdä sovintoa isän kanssa. Ja että miksi annoin äidin manipuloida mua ja uskoin vain äidin totuuteen isästä. No, nyt se on myöhäistä ja tällä mennään eteenpäin.
Isäpuoleni kuoli keväällä. Siinä oli ihminen jonka kuolemaa toivoin ja odotin. Ihminen joka äitini ohella aiheutti aivan tolkuttomat määrät kärsimystä. Kaikkea mahdollista, sisintä sattuu kun vaan miettii. Mä en todellakaan ole päässyt noista asioista yli, enkä varmaan koskaan pääsekään.
Me ei todellakaan oltu isäpuolen kanssa kaksisissa väleissä. Silloin harvoin kun kävin kotona, niin muutaman sanan vaihdoin jos oli pakko. Useimmiten ei edes katsottu toisiamme päin. En muistanut isänpäivänä ja jouluna ostin perinteisen röökiaskin ja suklaalevyn.
Isä kuoli sammuneena olohuoneen lattialle. Aika armelias kuolema siis. Kyllä mä itkin ja surinkin kuolemaa. Ja raskaana pakkolevossa sitä on aikaa miettiä asioita. Aika paljon sain oikeesti käsiteltyä ja jopa pienissä määrin annettua anteeksi.
Ei mua kaduta pätkääkään ettei tehty sopua ennen kuolemaansa. Mä tein sovun isäpuolen kuoleman jälkeen.
Mä en ymmärrä tuota "käännä toinenkin poskesi"-lätinää. Jos pahalle antaa anteeksi, niin silloinhan hyväksyy pahuuden. Jätä menemättä Emilyn, et sä sitä tule katumaan. Ei sulta olla pyydetty anteeksi, miks sun tarvis?
Mua kieltämättä on kaduttanut jälkeenpäin että miksen voinut tehdä sovintoa isän kanssa. Ja että miksi annoin äidin manipuloida mua ja uskoin vain äidin totuuteen isästä. No, nyt se on myöhäistä ja tällä mennään eteenpäin.
Isäpuoleni kuoli keväällä. Siinä oli ihminen jonka kuolemaa toivoin ja odotin. Ihminen joka äitini ohella aiheutti aivan tolkuttomat määrät kärsimystä. Kaikkea mahdollista, sisintä sattuu kun vaan miettii. Mä en todellakaan ole päässyt noista asioista yli, enkä varmaan koskaan pääsekään.
Me ei todellakaan oltu isäpuolen kanssa kaksisissa väleissä. Silloin harvoin kun kävin kotona, niin muutaman sanan vaihdoin jos oli pakko. Useimmiten ei edes katsottu toisiamme päin. En muistanut isänpäivänä ja jouluna ostin perinteisen röökiaskin ja suklaalevyn.
Isä kuoli sammuneena olohuoneen lattialle. Aika armelias kuolema siis. Kyllä mä itkin ja surinkin kuolemaa. Ja raskaana pakkolevossa sitä on aikaa miettiä asioita. Aika paljon sain oikeesti käsiteltyä ja jopa pienissä määrin annettua anteeksi.
Ei mua kaduta pätkääkään ettei tehty sopua ennen kuolemaansa. Mä tein sovun isäpuolen kuoleman jälkeen.
Mä en ymmärrä tuota "käännä toinenkin poskesi"-lätinää. Jos pahalle antaa anteeksi, niin silloinhan hyväksyy pahuuden. Jätä menemättä Emilyn, et sä sitä tule katumaan. Ei sulta olla pyydetty anteeksi, miks sun tarvis?