Ei se jätä lapselle vaihtoehtoa vastata kyllä tai ei, kuten suomen kielen otetaanko takki pois.
Kokemus Lontoon tubesta, Distric linelta viime viikolla: pieni poika veuhkoo istuimella. Metro kolistelee mutkassa ja poika horjahtaa. Sitt down, please äiti sanoo pojalle. Mitä poika sanoo? Hän sanoo kovalla äänellä NO ja nousee seisomaan. Hyvin auttoi äidin please
Pointtini on, että mihin vain lapsi voi sanoa ei. Kohteliaseen käskyyn, kohteliaaseen pyyntöön ja myös suoraan käskyyn. Tarpeeksi uhmakas lapsi tekee juuri niin kuin itse tahtoo, sanoi aikuinen hänelle mitä tahansa millä sanamuodoilla tahansa. Lapsi voi olla jopa niin itsepäinen, että uhmakohtauksen aikana selitykset ei auta. Ne sitten luovitaan läpi niin, että aikuinen on rauhallinen ja määrätietoinen mutta kunnioittaa kuitenkin pienenkin lapsen tilaa ja suuttumusta. Lasta ei kannata tukahduttaa pelkillä suorilla käskyillä vuodesta toiseen.
Olen joskus miettinyt, missä on kultainen keskitie. Aina ei kannata antaa lapselle vaihtoehtoja, mutta se ei tarkoita, etteikö lapselle voisi puhua kuten aikuisillekin yleensä puhutaan - neutraalin kohteliaasti. Mutta mitä ajattelee lapsi, jos hän ei koskaan saa sanoa edes mielipidettään asiaan? Esimerkkinä vaikka, lähdimme tänään leikkipuistoon 2- ja 4-vuotiaden lastemme kanssa. Isommalta kysyn, ottaako hän potkulaudan vai pyörän, johon hän vastasi että haluaisi kävellä. Kysyin että miksi et ota jompaa kumpaa välinettä, jolla pääsee lujempaa? Kävi ilmi, että toissapäiväinen kaatuminen kummitteli ja lasta pelotti, kun välillä menee lujaa. Asia selvitettiin ja kaikki hyvin taas.
Minusta tuollainen lapsen alentaminen koiran tasolle, että hänen on hyvä olla kun tietää paikkansa laumassa on vähän kyseenalaista. Yhtä kyseenalaista kuin on antaa lapsen päättää aivan kaikessa.